Viime keväästä saakka mielessä on silloin tällöin häivähtänyt, että mulla ei ole nykyään yhtään syvällistä ajatusta päässä. Ja että jos joku (perheetön ihminen) tutuistuisi muhun nyt, se saattaisi ajatella, että tuo se vaan hoitaa lapsia, leipoo ja neuloo,  että olen varsinainen täti-ihminen.

Onhan se tietysti ihan totta, että tällä hetkellä minun elämäni koostuu pitkälti juurikin lastenhoidosta, ruoanlaitosta ja kotitöistä, ja omaksi virkistyksekseni lähinnä neulon. Mutta oma mielikuvani itsestäni on kyllä paljon muutakin. Tiedän olevani syvällisesti ajatteleva, huumorintajuinen ja monipuolinen ihminen. Olen aina viihtynyt hyvin kotona, mutta sen lisäksi olen nauttinut muiden ihmisten seurasta, keskusteluista, pohdinnoista, tanssista, kehollisuudesta, taiteesta, uusista ympäristöistä ja vaihtelusta. Oikeastaan nämä kaikki edellä mainitut puuttuvat mun tämän hetken arjesta.

On hassua, että asiat, joista nauttii – kuten lapset ja perhe – voivat myös imaista syövereihinsä liian tiiviisti. Ilman mitään masennusoireitakaan voin todeta, että osa minusta on tässä parin viime vuoden aikana ollut aikalailla unessa ja poissa käytöstä. En oikein enää käytä huumorintajuani usein, sillä se on melko vahvasti tilannesidonnaista ja toimintaan liittyvää. En ajattele enkä keskustele syvällisiä, sillä perusarjen pyörittäminen ei stimuloi sellaisia ajatuksia esiin. Olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mutta samalla kertaa jotenkin vähän tyhjä. Olen olemassa enimmäkseen perhettäni varten, ja samalla kertaa he minua varten – ei tämä suinkaan mitenkään yksisuuntaista ole, tämä perhesymbioosi. Mutta osaanko minä itse olla olemassa enää itseäni varten?

Vastaus on, että en taida enää osata. Osaan kyllä ottaa omaa aikaa täällä kotona, roikkua netissä keskustelemassa toisten kotiäitien kanssa, blogata ja lukea toisten blogeja, istua sohvalle neulomaan tai suunnitella ompeluprojekteja. Mutta että osaisin sanoa mulla olis nyt tällainen meno jonka varta vasten suunnittelin, minäpä lähden kohta on nyt opettelun alla.

Ja minähän opettelen sen nyt! Sen, että suunnitelmallisesti pidän itsestäni kiinni ja myös toteutan ne asiat, jotka itsestäni kiinnipitämiseen kuuluvat. Harrastan liikuntaa, tapaan ihmisiä, tanssin, olen minä. Kukaan ei ole sitä tähänkään mennessä estänyt ja kaikkein vähiten Mies, mutta jotenkin olen silti itse uppoutunut olemaan pelkkä äiti. Olen edelleenkin äiti eikä se asia katoa mihinkään (ja mun kullannuppuset ovat tärkeintä mitä voi olla), mutta varmasti olen parempi ja tasapainosempi äiti, jos olen välillä – ja samalla! -. jotain muutakin.

Näitä ajatuksia on selvästi liikkeellä muillakin. Olen itse pyöritellyt tätä postausaihetta päässäni kesäkuusta saakka, mutta jotenkin en ole saanut tästäkään asiasta kunnolla kiinni. Olen nimittäin sellainen ihminen, joka tarvitsee rauhallista ja rajoittamatonta aikaa isoilta tuntuvien projektien käynnistämiseen, kuten vaikka tällaisen ajatustyötä vaativan postauksen kirjoittamiseen. Ja kun intoudun, pitäisi innostuksen aiheesta päästä kirjoittamaan heti eikä sitten kun lapset nukkuvat ja väsyttää liikaa. Sitten kun pääsen käyntiin jonkin asian kanssa, uppoudun siihen kunnolla ja inspiroidun tekemisen myötä. Kunhan vain pääsen liikkeelle. Ja sitä tämä tavallisen arkinen, mutta perusteiltaan – etenkin oman ajankäytön suhteen – ennakoimaton pikkulapsiperhe-elämä ei mahdollista ihan parhaalla tavalla.

Siksi onkin hienoa ja tarpeellista joskus poiketa arjesta. Huomasin tämän perhehäämatkallamme Lontoossa, kun uusi ympäristö kirvoitti ajatuksia vaikka mihin suuntaan, yhteiskunnallisesta näkökulmasta omaan identiteettiin ja parisuhteeseen. Miehellekin kommentoin, että kuinka usein me normiarjessa oikein keskustelemme näin monipuolisesti erilaisista asioista – ei koskaan! Itselleni oli terveellistä huomata, että osaan edelleen inspiroitua, innostua, syventyä ja pohdiskella kuten ennen, en vain saa siihen enää yllykettä niin usein. Noista syntyneistä ajatuksista olisin silloin halunnut blogatakin kaikenlaista, mutta en saanut tilaisuutta syventyä kirjoittamiseen ja niinhän se (jälleen kerran) taas jäi.

Tuntuu siltä, että ensimmäisen lapsen kohdalla tällaiset identiteettiajatukset eivät omalla kohdallani olleet näin pinnalla. Tokihan koko elämä muuttui, mutta otin sen innolla vastaan ja syvennyin uuteen rooliini elämässä. Tytön ollessa vuoden ikäinen sain tietää olevani uudelleen raskaana ja sitä seuraavan syksyn ajan halusin epätoivon vimmalla tehdä kaikkea omaa, kun se vauvavuoden jälkeen oli aiempaa helpompaa ja niin kauan kuin se vielä oli mahdollista. Ennen kuin olisin taas jälleen kerran Imettävä Äiti. Ja nyt kun olen ollut kotiäitinä jo yli kaksi vuotta tämä aihe on pinnalla enemmän kuin koskaan.

Lontoossa sain kymmenen päivän reissulla omaa aikaa jopa neljä kertaa! Miten helppoa oli lähteä käymään muutaman minuutin kävelymatkan päässä sijaitseviin paikkoihin, kuten kampaajalle, tanssitunnille tai elokuviin. Voi kun täällä kotonakin olisi noin paljon mielenkiintoista tekemistä lähietäisyydellä. Tälle kaksi vuotta kotiäitinä olleelle ammattitanssijalle kokemus oman alan tanssitunnista oli suorastaan mindblowing.

Yksi noista oman ajan tilaisuuksista oli treffit Miehen kanssa, kun Miehen sisko tarjoutui hoitamaan meidän lapsiamme yhden illan. Nämä olivat meidän ensimmäiset treffimme kahdestaan yli kahteen vuoteen! Tuntui todella ihmeelliseltä kävellä pikkutunneilla käsi kädessä Hampsteadin kaupunginosan kaduilla, istua elokuvissa kainalokkain ja jutella rauhassa ajatuksista ja tunnelmista. Tuntui, kuin olisin palannut takaisin jonnekin aiempaan minään, joka mielijohteesta muutti ulkomaille asumaan, tapasi ihmisiä ennakkoluulottomasti ja nautti kiireettömyydestä. Nyt kun tämä tuli viimein tehtyä ja tajusimme, kuinka hyvää tällainen kahdenkeskinen aika teki meille, toteutamme sen varmasti uudelleen.

Ja kun nyt olen saanut kokemuksia siitä, miten voin saada osia itsestäni takaisin aktiiviseen tietoisuuteen, aion todellakin alkaa pitämään itsestäni kiinni aiempaa paremmin. Oma aika saattaa nyt tarkoittaa pieniä hetkiä tai ei ihan juuri sitä mitä eniten toivoisin, mutta parempi se sauvakävelylenkkillä yksin käyminen on kuin vain möllöttää kotona ja unohtaa itseni. Tärkeintä tuntuu olevan tietoisuus siitä, että osaan todellakin edelleen olla se sama vanha minä, jos vain saan siihen tilaisuuksia.

Ja niitä täytyisi nyt sitten oppia järjestämään, ihan itse. Hui.

 

 

 

 

 

12 thoughts on “Omaa aikaa, omia ajatuksia

  1. tutun kuuloisia ajatuksia! vaikka huh, me ollaan kyllä miehen kanssa saatu tässä vauvavuodenkin aikana onneksi kahdenkeskistä aikaa aina tarvittaessa, molempien vanhemmat asuu sen verran lähellä ja hoitaa poitsua mielellään 🙂 mulla on just toi sama rajoittamattoman ajan tarve, en halua aloittaa mitään enempi keskittymistä tai uppoutumista vaativaa hommaa lapsen nukkuessa, koska pelkään koko ajan että tyyppi herää kuitenkin keskenkaiken ja sit on vaikeeta irrottautua siitä hommasta. kaipaisinkin eniten just enemmän omaa aikaa yksin kotona – tai toisaalta myös mahdollisuutta lähteä sieltä kotoa pois spontaanisti, jos siltä tuntuu. no, kohta mä sit linnottaudunkin kotiin kaikiks illoiks kun työt alkaa enkä näe lasta päivisin… 😀

    • Ah, kun saisi olla yksin kotona! Se on luksusta nykyään 🙂 Mä oon tässä viime päivinä haaveillut kokonaisista päivistä, jolloin voisin vaikka pelkästään keskittyä ompelemiseen tai muuhun mitä olisi kiva tehdä rauhassa ja kiireettä. Ja että olis monta sellaista erillistä päivää eri asioita varten. Mutta todennäköisesti jos sellainen päivä jostain ilmestyisi niin makaisin vain sohvalla tyytyväisenä siitä, ettei tarvitse tehdä mitään! 😀 Nykyään mä varastan sen oman rajoittamattoman ajan iltaisin menemällä nukkumaan ihan järjettömän myöhään, mutta siitä täytyy nyt alkaa tinkiä kun tuo pienimmäinen on alkanut nukkua melko levottomasti. Pakkohan sitä on nukkuakin. Mutta oma rauhallinen koti iltaisin kun muut nukkuvat, ❤!

      Ihanaa kun teillä isovanhemmat ovat lapsenhoitoapuna! Ihan mahtavaa. Mun äiti suunnittelee muuttavansa meidän lähelle, se helpottais monia asioita kovasti 🙂

  2. Niin samoja ajatuksia! Kirjoittelinkin juuri omasta ajasta, mutta en tainnut osata pukea sitä sanoiksi yhtä hienosti kuin sinä 🙂 Bloggaus on yllättäen jäänyt kun ei ole ollut aikaa ajatella saati kirjoittaa silloin kun ajatus tulee. Omat harrastukset myöskin ihan tyysti, tai no se harrastus, se jooga. Toivottavasti saadaan järkättyä lisää omaa aikaa, lapsenvahti auttaisi tässä kyllä kummasti! Mutta pitää vaan vuorotella puoliskon kanssa niin että ainakin molemmat saa hetken omaa aikaa, vaikka sitä kahdenkeskeistä ei nyt hetkeen saataisikaan. Tsemppiä ja peukutuksia!

    • Nää taitaa tosiaan olla melko yleisiä äitiysajatuksia! 🙂 Mä ajattelin nyt tehdä niin, että suunnittelen meidän arkea vähän paremmin. Että minä päivinä käydään lasten kanssa ihmistenilmoilla, kuinka monta kertaa viikossa yritän käydä kävelylenkillä yksin ja miten voin käyttää omaa aikaa itselle parhaimmalla tavalla. Ja samalla pitää muistaa myös ottaa iisisti ja olla suorittamatta tätäkään hommaa! On tää muuten niin kaaosta eikä mistään saa kiinni.

      Mä huomaan, että tässä arjessa mulle helpoin tapa blogata on kirjoittaa lyhyitä tekstejä arkisista hetkistä. Ne syntyy siinä arjen ohessa, toisin kuin pidemmät pohdiskelut, joita säkin taidat kirjoittaessa yleensä harrastaa. Ajatusta ja paneutumista vaativat jutut nyt vaan tuppaa jäämään syrjään, mutta tätäkin postausta varten oikein latasin itseni, että nyt kyllä kirjoitan sen enkä vaan suunnittele ja sitten harmittele, ettei tullut taaskaan tehtyä. Blogiin jää sitten näkyviin sekä niitä arjen helmiä ja kakkoja että muutama ajatus sieltä täältä 😉

      Mun mies on muuten tosi hyvä järkkäämään itselleen sopivasti omia menoja ja tekemistä – käy lenkillä, kuntoilee, käy tapaamassa ihmisiä ym. eikä se koskaan estäis muakaan tekemästä niin, jos vain töiden puitteissa aikaa löytyy. Miten ihmeessä se mulle sitten on niin vaikeaa, se omien menojen suunnitteleminen! Onkohan se joku nimenomaan äitiyteen liittyvä juttu, kun aluksi siinä vauvassa tosiaan on ihan todella kiinni, onko siitä vaan liian vaikeaa irrottautua silloinkin kun se jo olisi mahdollista? Kyllä on mystistä. Mutta aion yrittää selättää tämän ongelman edes osittain! 🙂

    • Hyvä jos kerrankin sain ajatukset organisoitua niin, että niistä voi joku muukin saada kiinni! 🙂

  3. Täällä mennään niin samoissa mielenmaisemissa vaikka lapsosia on yksi. Sain kuitenkin ilmottauduttua balettitunneille! Ja valokuvauskurssille! Jospa niitä ajatuksia alkaisi ropisemaan tähänkin mössöpäähän taas 🙂

    olisipa ihana olla taas minä!

    • Jee, tunnit ja kurssit! Siitä puheenollen pitäiskin juuri nyt keksiä mille työväenopiston kursseille haluaisin, ilmoittautuminen alkoi tänään. Jos jollekin viikonloppukurssille pääsisin.

      Musta alkoi tuntua enemmän minulta ekan vuoden eli vauvavuoden jälkeen, kun oli vähemmän kiinni lapsessa. Ja sitten olin jo uudelleen raskaana 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *