post

Sain elokuun puolivälissä itselleni nykyään harvinaisen tilaisuuden osallistua viikon mittaiselle, kokopäiväiselle kurssille koulussa. Aion viimeinkin valmistua joulukuussa, jos vain kaikki sujuu niin kuin ajattelen, ja tämä taisi nyt olla viimeinen kerta, kun pääsin osallistumaan ilmaiseen yliopisto-opetukseen. Sen mahdollisti Miehen isäkuukauden viimeiset rippeet. Olin aivan liekeissä – tämä viikko tuntui varsinaiselta keitaalta kotiarjen keskellä.

Kurssin nimi oli Improcamera. Tällä kurssilla impro+kamera tarkoitti sellaista liikkeen/tanssin ja videokuvaamisen yhdistämistä, jonka seurauksena ei ole erillistä kuvaajaa ja kuvattavaa kohdetta, vaan sekä kuvaaja että kuvattava liikkuvat yhdessä, aidosti vuorovaikutuksessa ja toimintaan osallistuvina ihmisinä. Kuvaajan ja kuvattavan roolitkin voivat vaihtua yhtäkkiä, orgaanisesti ja leikkisästi. Kuvamateriaali on välillä aika lennokasta, mutta mielestäni todella elävää ja elämänmakuista. Tunnelmat välittyvät hyvin.

Aluksi vähän arastelin ajatusta kuvattavana olemisesta ja varsinkin kuvaamisesta. Suhde kameraan alkoi kuitenkin tuntua mielenkiintoiselta, kun se oli elävä ja välitön eikä ulkopuolinen ohjaaja määrännyt suhteesta siihen. Koin olevani subjekti, tekijä, enkä objekti, kohde.

Haluan jatkossa pitää tällaista elävää videotyöskentelyä mukana työssäni. Vaikka koin kuvaamisen hieman vaikeaksi ja vieraaksi, motivaatio kokeilla ja harjoitella tätä työtapaa oman työparin kanssa on korkealla. Saatan jopa kokeilla videoida omaa soolotyöskentelyänikin itse, jollain tapaa. Ehkä jotain kuvamateriaalia saattaa päätyä tänne blogiinkin!

Viikko toi kuvaamiseen liittyvien asioiden lisäksi mukanaan myös valtavat määrät muunlaisia ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Tässä joitain niistä, päiväkirjamaisesti bussimatkoilla kirjoitettuina, jälkikäteen jatkettuina ja hieman tarkennettuina.

***

On kummallista ja väsyttävääkin keskittyä koko päivä samaan asiaan. Harvinaista. Kolmeen vuoteen en ole voinut keskittyä rauhassa juuri mihinkään, ilman keskeytyksiä. Ja nyt tuntikausia samana päivänä, monta päivää peräkkäin. Hengästyttävää.

Aamulla on rauhallista aikaa olla vain, katsella lasisen katon läpi sinistä taivasta ja keltaisia rapattuja seiniä kohoamassa taivasta kohti. Ajatella omia ajatuksia. Luovuuden materiaalia. Kävellä Hakaniemessä omaan tahtiin. Lähden tarpeettoman aikaisella bussilla ja varastan itselleni luksusaikaa.

Helsinki on minulle kuin aavekaupunki. Täynnä muistoja menneistä hetkistä omassa elämässä. Aikoja jolloin elin toisin. Nykyhetkeen tämä kaupunki ei juuri liity, käyn täällä vain muutamia kertoja vuodessa.

Vanhassa tutussa ympäristössä on omituisia kerroksia. Oma eksä, ystävän eksä, opettajia, jotka nykyään ovat kollegoita. Samat työntekijät, vaihtuneet opiskelijat. Traumaattinen henkilö muuttunut sellaiseksi, näennäisesti, kuin alkuperäinen, positiivinen, kokemus oli. Ajatukset ja tunteet myllertävät.

Hassua olla kaksikymppisten seurassa, tuntuu etten edes muista lapsetonta aikaa enää.

***

On hauskaa leikkiä ja olla höpö, tehdä itselle luontevia asioita. Oma huumorintaju on vielä olemassa. Töissä olen aika höpsö jos siihen on tilaisuus. Mihin se katoaa kotona?

Toiminnallista huumoria. Täytyy ottaa käyttöön lasten kanssa. Kun improvisoin päivällä, on helppoa hupsutella lasten kanssa illalla. Samalla taajuudella, samanlaista höpinää ja hupsutusta. Arjessa on vastuu hoitotoimenpiteistä ja leikki katoaa. Ehkä sama tapahtuu vangustenhuollossa?

Jos väsyttää, kotiarjessa täytyy silti toimia, ei voi jäädä passiiviseksi. Työelämässä myös. Ei ole sitä luksusta, että voisi heittäytyä odottamaan, että muut hoitavat hommat. Parikymppisille opiskelijoille joutilaisuuteen tai tekemättömyyteen heittäytyminen näyttää olevan vielä vaihtoehto. Havaitsen olevani melko aikuinen, vaikka höpsöttelenkin.

***

Kuinka kosketus on tärkeää. Hyväksyvä ja hyväätarkoittava. Täytyy hyväksyä itsensä kun joku koskee, häpeä katoaa, koska on hyväksyttynä. Ei ole väliä kuka koskee, kun kaikkien tarkoitus on hyvä. Kehollisuus ja kosketus on tervettä, se ruokkii sielua. Turvalliset puitteet ja luottamuksellisuus ovat kuitenkin tärkeitä, muuten kosketus voi hajottaa.

***

Kaipaan trashestetiikkaa elämään. Säröä, rosoa. Energian purkautumista. Syvyyttä, kurkistusta pinnan alle, täydellisyyden välttämistä. Ei tarvitse olla siistiä, täydellistä ja puhdasta, vaan myös kaaosta ja likaa, pyörremyrskyä. Mutta ei rikkomista ja tuhoamista.

Mitä se on vaatteiden ompelun kannalta? Tekisi mieli repiä kangasta, mutta se ei käytännössä johda toivottuun tulokseen, täytyy käyttää saksia. Repeämiä, reikiä, paikkoja, pitsiä, ryppyjä ja rutistuksia. Haluan kokeilla. Aino-mekko trash-versiona?

Tanssissa särö on energialla leikkimistä, erilaisia suhteita, kuvia, mutta ei välttämättä kuvia tosielämästä, vaan mahdollisista tilanteista, mahdollisista elämistä. Toisaalta liikettä todellisista tunteista, omassa todellisessa kehossa.

Metrossa näen mainoskuvia tanssitunneista. Balettikuvissa lapset ovat nättejä objekteja, opettelevat olemaan korrektisti. Sievistelevää. Menevämmässä kuvassa tyttö elää, riehaantuu, riemuitsee. Sitä arvostan tanssissa, ihmistä ja elämänmakua.

Tekee mieli tehdä jotain groteskia. Olla olematta siisti ja korrekti. Unohtaa muut.

Suomessa kaikki on niin siistiä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *