post

Kävin reilu viikko sitten pitkästä aikaa katsomassa tanssiesitystä. Edellinen kerta oli heinäkuun lopussa Täydenkuun Tanssit -festivaalilla Pyhäjärvellä, mökkikuntamme naapurissa. Sitä edellistä kertaa en edes muista. Kotiäitivuosien aikana olen todellakin saanut etäisyyttä omaan tuttuun alakulttuuriini, tanssitaiteeseen.

Kiinnostukseni tällä kertaa herättänyt esitys oli nimeltään Merenneito Annabel ja surullinen Marjatta (työryhmä Paula Salminen-Anna Cadia-Satu Herrala, esityspaikkana Zodiak – uuden tanssin keskus Helsingin Kaapelitehtaalla). Esitys pohjautui tälle: neljän lapsen esityksiä oli tallennettu videolle, videoita näytettiin näyttämöllä ja aikuiset tekivät samat asiat mahdollisimman samankaltaisesti kuin lapset videolla. Tulkitsen itse, että loppupuolella esitystä aikuisten esitykset olivat vapaampia tulkintoja lasten maailmasta tai heidänomasta sisäisestä lapsestaan.

Esitys oli todella riemastuttava, mutta samalla myös herkistävä ja ajatuksia herättävä. Hieno peili sekä lasten että aikuisten maailmasta ja olemuksesta.

Ensimmäiseksi ihastusta ja naurunremakkaa herätti lasten vilpitön olemus ja energia. Olemme Miehen kanssa usein miettineet, että mitä jos sitä yhtäkkiä alkaisikin käyttäytyä julkisissa tilanteissa kuin lapset. Itsekästä, röyhkeää ja suureellista käytöstä, häpeilemättömyyttä. Valtavaa itseluottamusta. Minä-minä-minä-minä!!! Tässä esityksessä lasten suureellisuus pääsi korostetusti esille, kun aikuiset ihmiset toistivat lasten toimintaa sellaisenaan. Miten absurdia, hämmentävää ja ennalta-arvaamatonta! Mieleen tuli myös kuvia aikuisista, jotka syystä tai toisesta käyttäytyvät lasten tavoin.

Lasten toiminta aikuisen kehoilla toteutettuna – ja toki myös lapsivideoilla – näyttäytyi spontaanina, yllätyksellisenä, absurdina ja anarkistisena. Esityksen lopussa olikin aikuisten hieno tulkinta lasten maailmasta: punkbändiversio erään lapsen omakeksimästä laulusta.

Teille, jotka ette tätä esitystä ole nähneet – jotain osviittaa esityksen hengestä käsiohjelmaan valikoidun Key words in English -listauksen kautta. Kakka ja pumppu; Merenneito; Merirosvo; Siskoni saa lapsen ja minua hävettää; Minua ei voi olla enempää; Mä osaan balettia; Valokeiju; Mä säihkytän tän maan; Säihkyy hohtaa pimeyden kohtaa; Ystävästä mä voimaa saan. 😀

Esityksessä oli myös hienovaraisempia ja syvällisiä tasoja. Eräässä kohtauksessa nainen, joka esityksen aikana oli toteuttanut lapsiryhmän vanhimman tytön roolia, toi näyttämölle videokameran, asetti sen kuvaamaan itseään ja alkoi tanssia, livevideokuvan heijastuessa taustakankaalle. Pääsimme seuraamaan intiimiin tuntuista, herkkää ja vilpitöntä hetkeä. Miten kaunista, kun aikuinen nainen tanssii sensuellisti lapsen energialla, häpeilemättä itseään, subjektina, itsensä kokoisena. Katseen kohteena olemisen vaikutus loisti poissaolollaan, nainen oli avoimesti sensuelli, avoimesti kehollinen ja omaa olemistaan kokeva. Ei kenenkään objekti, hyväksyntää kaipaava tai anteeksipyytävä, vaan rehellisesti hän, tässä ja nyt. Mietin, kuinka harvinaista tuollainen oleminen on nykynaiselle, ilman kenenkään muun kateutta, kaunaa tai halua alistaa ja piilottaa naista häpeän alle. Kaunista.

Samasta kohtauksesta nousi mieleen, että lapsen seksuaalisuus ja sensuellisuus on suuri tabu yhteiskunnassamme. Lapsen ikään kuin kuuluu olla kehollinen vain viattomalla, riehakkaalla tai hassulla tavalla, mutta ei sensuellisti. Tämä kai on yksi kipeimmistä haasteista vanhemmalle – nähdä lapsen kasvava seksuaalisuus ja siinä samalla omat seksuaalisuuteen ja aikuisuuteen liittyvät kipupisteensä. Oma häpeä kehollisuudesta nousee helposti esiin ja heijastuu viattomaan peilipintaan, niin että lapsikin alkaa havaita, että on jotain hävettävää ja peiteltävää. Näin itse tulkitsen, mutta omat lapseni ovat vielä sen verran pieniä, että nähtäväksi jää miten itse tämän aiheen jonkin ajan päästä koen.

Viime aikoina olen suhtautunut esitysten katsomiseen uudella lailla. Asetan itselleni kysymyksen: Miltä minusta tuntuu katsoa tätä esitystä? Siirrän ajatukseni esitysten käytännön toteutuksen ja muiden ammattiin liittyvien näkökulmien sijaan omaan kokemukseeni. Miltä minusta tuntuu? Tämä kysymys sisältää oleellisen, miksi yleensäkään käydä katsomassa taide-esityksiä.

Tämä nimenomainen esitys rentoutti, ilahdutti, riemastutti, herätti ajatuksia, liikutti. Itse asiassa koin tämän esityksen harvinaisen voimakkaasti, koko esityksen kestoon ei mahtunut välinpitämättömyyden hetkiä. Tietysti aihepiiri oli hyvin lähellä omaa elämääni, mutta vaikka näin ei olisi, esitys onnistui mielestäni tavoittamaan jotain tärkeää, ihmisyydelle olennaista. Viattomuuden hetkiä. Sitä aikaa, kun jokainen on vilpittömästi se kuka on.

Mietin, että mitä jos alkaisin silloin tällöin videoida lasteni esityksiä. Ihan pyynnöstä – haluaisitko esiintyä kameralle. Omaan perhekäyttöön, tallenteiksi lapsen mielikuvituksen ja kokemusmaailman muotoutumisesta ja muuttumisesta. Lapsia kuvataan nykyään koko ajan, mutta tämä olisi lasten tilaisuus päättää itse, mitä he videolle haluaisivat. Nytkin Tyttöä kiinnosti kovasti, mitä lapset olivat tehneet omissa esityksissään, kun kerroin minkälaista esitystä olin ollut katsomassa. Hyppivätkö ne?

Samoin aloin miettimään omien lasteni kulttuurikasvatusta. Voisimmeko jo nyt käydä katsomassa joitain esityksiä? Löytäisinkö välillä herkälle esikoiselleni sopivia esityksiä, että hänkin saisi kokea erilaisia taidekokemuksia?

Tämä esitys oli minulle hyvä kokemus. Kiitos siitä.

 

 

 

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *