post

Hyväksymisestä ja vähän pedagogiikastakin

Tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on on jokaisen ihmisen perusoikeus. Harmi vain tämä tuntuu käytännön tasolla olevan yksi suurimmista ihmisten välisistä ongelmista – toista ei hyväksytä ja häntä yritetään muuttaa oman mielen mukaiseksi. Toisen elämää yritetään mestaroida, toista syytellään siitä, että hän on sellainen kuin on, suututaan siitä, että toinen elää itse omaa elämäänsä ja tekee omat päätöksensä.

Oikeampi osoite muutosyrityksille löytyisi peiliin katsomalla. Jos on vaikeuksia hyväksyä toinen ihminen sellaisenaan, ongelma ei löydy siitä toisesta vaan itsestä. Vain itseään ja omia asenteitaan voi muuttaa, muu on väkivaltaa toista ihmistä kohtaan. Toki huonoa käytöstä ei tarvitse keneltäkään ottaa vastaan, mutta ihminen itse ja hänen käytöksensä ovat erillisiä asioita. Voi hyväksyä ihmisen, vaikkei hänen käytöstään hyväksyisikään.

Niin, en tietystikään purkaudu tästä aiheesta ihan sattumalta. Tämän raskaista raskaimman vuoden keskellä olen joutunut tällaisenkin turhanpäiväisen draaman kohteeksi: joku ei voi hyväksyä minua sellaisena kuin olen ja käyttäytyy siksi lapsellisesti ja asiattomasti. Todella loukkaavasti, ihmissuhteita hajottavasti ja epäkypsästi. Silti hänen palautteensa minulle on, että voisin jo kasvaa aikuiseksi. Jep. Ja kun ei riitä voimia turhanpäiväisyyksiin niin yritän opetella asioiden silleen jättämistä, rakentaviin asioihin keskittymistä. Tällaisten voimia vievien asioiden jättämistä omaan arvoonsa ja paukkujen käyttämistä siihen, mikä kantaa ja lisää jaksamista. Elämän hyväksymistä sellaisena kuin se on nyt. Haastavaa, mutta toivon, että lopulta palkitsevaa.

Olen itse viittä vaille valmis koulutettu tanssipedagogi. Toivon mukaan saan tutkintopaperit käteen joulukuussa. Pedagogin opinnot ovat olleet todella mieltä avaava ja kasvattava kokemus. Yksi tärkeimmistä opeista on ollut dialogisen pedagogiikan* oivallus: ”minä ja sinä”. Eli toisen ihmisen toiseuden hyväksyminen. Minä olen minä ja sinä olet sinä. Opettajan tehtävä ei nykyaikaisimmillaan ole sama kuin ennen. Opettaja ei kaada viisaana tietoa vastaanottavaisen objektin, oppilaan, päähän, vaan opettajan tehtävä on mahdollistaa opiskelijan opiskeleminen. Ei siis oppiminen, jonka toinen toteuttaa lähes toisen puolesta, vaan opiskeleminen, josta oppija vastaa itse. Opettaja antaa välineet, tehtävät, tilanteet, tilaisuudet, opiskelija itse oppii, olemalla subjekti eikä objekti. Kukaan ei mestaroi ketään, vaan antaa toisen ihmisen loistaa omana itsenään. Kunnioittaa toista ihmistä kykenevänä ja pätevänä ihmisenä.

Sama asia pätee jokaikiseen ihmissuhteeseen. Opettajan ja opiskelijan, vanhemman ja lapsen, tutun ja tuntemattoman väliseen. Yksinkertaista, mutta jostain syystä niin kovin vaikeaa. Paljon draamaa voitaisiin välttää muistamalla vain tämä – minä olen minä ja sinä olet sinä. Hyväksymällä toinen ihminen sellaisena kuin hän on.

Jättää silleen. Antaa olla. Tämä on yksi tämän vuoden tosielämän suurista oppimistehtävistäni. Miten toteuttaa se ihan oikeasti käytännön tasolla, rauhallisella mielellä, kun ympärillä tyrskyää ja myrskyää?

 

*Dialogisen ajattelun isä on filosofi Martin Buber, jonka kirja ”Minä ja sinä” on dialogisen filosofian perusteos. Kasvatusfilosofi Paulo Freire johti dialogisuuden pedagogiikan puolelle. Hänen tunnetuin teoksensa on ”Sorrettujen pedagogiikka”.

Omaa aikaa, omia ajatuksia

Viime keväästä saakka mielessä on silloin tällöin häivähtänyt, että mulla ei ole nykyään yhtään syvällistä ajatusta päässä. Ja että jos joku (perheetön ihminen) tutuistuisi muhun nyt, se saattaisi ajatella, että tuo se vaan hoitaa lapsia, leipoo ja neuloo,  että olen varsinainen täti-ihminen.

Onhan se tietysti ihan totta, että tällä hetkellä minun elämäni koostuu pitkälti juurikin lastenhoidosta, ruoanlaitosta ja kotitöistä, ja omaksi virkistyksekseni lähinnä neulon. Mutta oma mielikuvani itsestäni on kyllä paljon muutakin. Tiedän olevani syvällisesti ajatteleva, huumorintajuinen ja monipuolinen ihminen. Olen aina viihtynyt hyvin kotona, mutta sen lisäksi olen nauttinut muiden ihmisten seurasta, keskusteluista, pohdinnoista, tanssista, kehollisuudesta, taiteesta, uusista ympäristöistä ja vaihtelusta. Oikeastaan nämä kaikki edellä mainitut puuttuvat mun tämän hetken arjesta.

On hassua, että asiat, joista nauttii – kuten lapset ja perhe – voivat myös imaista syövereihinsä liian tiiviisti. Ilman mitään masennusoireitakaan voin todeta, että osa minusta on tässä parin viime vuoden aikana ollut aikalailla unessa ja poissa käytöstä. En oikein enää käytä huumorintajuani usein, sillä se on melko vahvasti tilannesidonnaista ja toimintaan liittyvää. En ajattele enkä keskustele syvällisiä, sillä perusarjen pyörittäminen ei stimuloi sellaisia ajatuksia esiin. Olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mutta samalla kertaa jotenkin vähän tyhjä. Olen olemassa enimmäkseen perhettäni varten, ja samalla kertaa he minua varten – ei tämä suinkaan mitenkään yksisuuntaista ole, tämä perhesymbioosi. Mutta osaanko minä itse olla olemassa enää itseäni varten?

Vastaus on, että en taida enää osata. Osaan kyllä ottaa omaa aikaa täällä kotona, roikkua netissä keskustelemassa toisten kotiäitien kanssa, blogata ja lukea toisten blogeja, istua sohvalle neulomaan tai suunnitella ompeluprojekteja. Mutta että osaisin sanoa mulla olis nyt tällainen meno jonka varta vasten suunnittelin, minäpä lähden kohta on nyt opettelun alla.

Ja minähän opettelen sen nyt! Sen, että suunnitelmallisesti pidän itsestäni kiinni ja myös toteutan ne asiat, jotka itsestäni kiinnipitämiseen kuuluvat. Harrastan liikuntaa, tapaan ihmisiä, tanssin, olen minä. Kukaan ei ole sitä tähänkään mennessä estänyt ja kaikkein vähiten Mies, mutta jotenkin olen silti itse uppoutunut olemaan pelkkä äiti. Olen edelleenkin äiti eikä se asia katoa mihinkään (ja mun kullannuppuset ovat tärkeintä mitä voi olla), mutta varmasti olen parempi ja tasapainosempi äiti, jos olen välillä – ja samalla! -. jotain muutakin.

Näitä ajatuksia on selvästi liikkeellä muillakin. Olen itse pyöritellyt tätä postausaihetta päässäni kesäkuusta saakka, mutta jotenkin en ole saanut tästäkään asiasta kunnolla kiinni. Olen nimittäin sellainen ihminen, joka tarvitsee rauhallista ja rajoittamatonta aikaa isoilta tuntuvien projektien käynnistämiseen, kuten vaikka tällaisen ajatustyötä vaativan postauksen kirjoittamiseen. Ja kun intoudun, pitäisi innostuksen aiheesta päästä kirjoittamaan heti eikä sitten kun lapset nukkuvat ja väsyttää liikaa. Sitten kun pääsen käyntiin jonkin asian kanssa, uppoudun siihen kunnolla ja inspiroidun tekemisen myötä. Kunhan vain pääsen liikkeelle. Ja sitä tämä tavallisen arkinen, mutta perusteiltaan – etenkin oman ajankäytön suhteen – ennakoimaton pikkulapsiperhe-elämä ei mahdollista ihan parhaalla tavalla.

Siksi onkin hienoa ja tarpeellista joskus poiketa arjesta. Huomasin tämän perhehäämatkallamme Lontoossa, kun uusi ympäristö kirvoitti ajatuksia vaikka mihin suuntaan, yhteiskunnallisesta näkökulmasta omaan identiteettiin ja parisuhteeseen. Miehellekin kommentoin, että kuinka usein me normiarjessa oikein keskustelemme näin monipuolisesti erilaisista asioista – ei koskaan! Itselleni oli terveellistä huomata, että osaan edelleen inspiroitua, innostua, syventyä ja pohdiskella kuten ennen, en vain saa siihen enää yllykettä niin usein. Noista syntyneistä ajatuksista olisin silloin halunnut blogatakin kaikenlaista, mutta en saanut tilaisuutta syventyä kirjoittamiseen ja niinhän se (jälleen kerran) taas jäi.

Tuntuu siltä, että ensimmäisen lapsen kohdalla tällaiset identiteettiajatukset eivät omalla kohdallani olleet näin pinnalla. Tokihan koko elämä muuttui, mutta otin sen innolla vastaan ja syvennyin uuteen rooliini elämässä. Tytön ollessa vuoden ikäinen sain tietää olevani uudelleen raskaana ja sitä seuraavan syksyn ajan halusin epätoivon vimmalla tehdä kaikkea omaa, kun se vauvavuoden jälkeen oli aiempaa helpompaa ja niin kauan kuin se vielä oli mahdollista. Ennen kuin olisin taas jälleen kerran Imettävä Äiti. Ja nyt kun olen ollut kotiäitinä jo yli kaksi vuotta tämä aihe on pinnalla enemmän kuin koskaan.

Lontoossa sain kymmenen päivän reissulla omaa aikaa jopa neljä kertaa! Miten helppoa oli lähteä käymään muutaman minuutin kävelymatkan päässä sijaitseviin paikkoihin, kuten kampaajalle, tanssitunnille tai elokuviin. Voi kun täällä kotonakin olisi noin paljon mielenkiintoista tekemistä lähietäisyydellä. Tälle kaksi vuotta kotiäitinä olleelle ammattitanssijalle kokemus oman alan tanssitunnista oli suorastaan mindblowing.

Yksi noista oman ajan tilaisuuksista oli treffit Miehen kanssa, kun Miehen sisko tarjoutui hoitamaan meidän lapsiamme yhden illan. Nämä olivat meidän ensimmäiset treffimme kahdestaan yli kahteen vuoteen! Tuntui todella ihmeelliseltä kävellä pikkutunneilla käsi kädessä Hampsteadin kaupunginosan kaduilla, istua elokuvissa kainalokkain ja jutella rauhassa ajatuksista ja tunnelmista. Tuntui, kuin olisin palannut takaisin jonnekin aiempaan minään, joka mielijohteesta muutti ulkomaille asumaan, tapasi ihmisiä ennakkoluulottomasti ja nautti kiireettömyydestä. Nyt kun tämä tuli viimein tehtyä ja tajusimme, kuinka hyvää tällainen kahdenkeskinen aika teki meille, toteutamme sen varmasti uudelleen.

Ja kun nyt olen saanut kokemuksia siitä, miten voin saada osia itsestäni takaisin aktiiviseen tietoisuuteen, aion todellakin alkaa pitämään itsestäni kiinni aiempaa paremmin. Oma aika saattaa nyt tarkoittaa pieniä hetkiä tai ei ihan juuri sitä mitä eniten toivoisin, mutta parempi se sauvakävelylenkkillä yksin käyminen on kuin vain möllöttää kotona ja unohtaa itseni. Tärkeintä tuntuu olevan tietoisuus siitä, että osaan todellakin edelleen olla se sama vanha minä, jos vain saan siihen tilaisuuksia.

Ja niitä täytyisi nyt sitten oppia järjestämään, ihan itse. Hui.