Ilmaa

Mietin tänään puolitoistavuotiaan poikani untuvaista päätä nuuhkiessani, miltä rakkaus omiin lapsiin tuntuu. Sana rakkaus tuntui yhtäkkiä jotenkin liian etäiseltä ja abstraktilta. Se jäi jotenkin vajaaksi.

Lapset ovat ilmaa, jota hengitän, tuli mieleeni.

Niin. Nyt kun lapset ovat tässä, olemassa, ilman heitä ei olisi mitään. Ei olisi ilmaa.

Välillä on tärkeää tuulettaa kun ilma uhkaa käydä tunkkaiseksi ja happi on vähissä. Mutta lapset ovat perustilani. Olla heidän kanssaan, hengittää heitä sydämelläni. He ovat osa minua. Kriittinen, elintärkeä osa.

Otan lapsen syliini ja halaan. Menen sitten pois, tekemään omia juttujani, tuulettumaan. Voidaksesi tulla jälleen takaisin hengittämään rakkaitani, kaikkiin soluihini.

 

 

 

 

post

Kurssilla – Säröä ja elämän kerroksellisuutta

Sain elokuun puolivälissä itselleni nykyään harvinaisen tilaisuuden osallistua viikon mittaiselle, kokopäiväiselle kurssille koulussa. Aion viimeinkin valmistua joulukuussa, jos vain kaikki sujuu niin kuin ajattelen, ja tämä taisi nyt olla viimeinen kerta, kun pääsin osallistumaan ilmaiseen yliopisto-opetukseen. Sen mahdollisti Miehen isäkuukauden viimeiset rippeet. Olin aivan liekeissä – tämä viikko tuntui varsinaiselta keitaalta kotiarjen keskellä.

Kurssin nimi oli Improcamera. Tällä kurssilla impro+kamera tarkoitti sellaista liikkeen/tanssin ja videokuvaamisen yhdistämistä, jonka seurauksena ei ole erillistä kuvaajaa ja kuvattavaa kohdetta, vaan sekä kuvaaja että kuvattava liikkuvat yhdessä, aidosti vuorovaikutuksessa ja toimintaan osallistuvina ihmisinä. Kuvaajan ja kuvattavan roolitkin voivat vaihtua yhtäkkiä, orgaanisesti ja leikkisästi. Kuvamateriaali on välillä aika lennokasta, mutta mielestäni todella elävää ja elämänmakuista. Tunnelmat välittyvät hyvin.

Aluksi vähän arastelin ajatusta kuvattavana olemisesta ja varsinkin kuvaamisesta. Suhde kameraan alkoi kuitenkin tuntua mielenkiintoiselta, kun se oli elävä ja välitön eikä ulkopuolinen ohjaaja määrännyt suhteesta siihen. Koin olevani subjekti, tekijä, enkä objekti, kohde.

Haluan jatkossa pitää tällaista elävää videotyöskentelyä mukana työssäni. Vaikka koin kuvaamisen hieman vaikeaksi ja vieraaksi, motivaatio kokeilla ja harjoitella tätä työtapaa oman työparin kanssa on korkealla. Saatan jopa kokeilla videoida omaa soolotyöskentelyänikin itse, jollain tapaa. Ehkä jotain kuvamateriaalia saattaa päätyä tänne blogiinkin!

Viikko toi kuvaamiseen liittyvien asioiden lisäksi mukanaan myös valtavat määrät muunlaisia ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Tässä joitain niistä, päiväkirjamaisesti bussimatkoilla kirjoitettuina, jälkikäteen jatkettuina ja hieman tarkennettuina.

***

On kummallista ja väsyttävääkin keskittyä koko päivä samaan asiaan. Harvinaista. Kolmeen vuoteen en ole voinut keskittyä rauhassa juuri mihinkään, ilman keskeytyksiä. Ja nyt tuntikausia samana päivänä, monta päivää peräkkäin. Hengästyttävää.

Aamulla on rauhallista aikaa olla vain, katsella lasisen katon läpi sinistä taivasta ja keltaisia rapattuja seiniä kohoamassa taivasta kohti. Ajatella omia ajatuksia. Luovuuden materiaalia. Kävellä Hakaniemessä omaan tahtiin. Lähden tarpeettoman aikaisella bussilla ja varastan itselleni luksusaikaa.

Helsinki on minulle kuin aavekaupunki. Täynnä muistoja menneistä hetkistä omassa elämässä. Aikoja jolloin elin toisin. Nykyhetkeen tämä kaupunki ei juuri liity, käyn täällä vain muutamia kertoja vuodessa.

Vanhassa tutussa ympäristössä on omituisia kerroksia. Oma eksä, ystävän eksä, opettajia, jotka nykyään ovat kollegoita. Samat työntekijät, vaihtuneet opiskelijat. Traumaattinen henkilö muuttunut sellaiseksi, näennäisesti, kuin alkuperäinen, positiivinen, kokemus oli. Ajatukset ja tunteet myllertävät.

Hassua olla kaksikymppisten seurassa, tuntuu etten edes muista lapsetonta aikaa enää.

***

On hauskaa leikkiä ja olla höpö, tehdä itselle luontevia asioita. Oma huumorintaju on vielä olemassa. Töissä olen aika höpsö jos siihen on tilaisuus. Mihin se katoaa kotona?

Toiminnallista huumoria. Täytyy ottaa käyttöön lasten kanssa. Kun improvisoin päivällä, on helppoa hupsutella lasten kanssa illalla. Samalla taajuudella, samanlaista höpinää ja hupsutusta. Arjessa on vastuu hoitotoimenpiteistä ja leikki katoaa. Ehkä sama tapahtuu vangustenhuollossa?

Jos väsyttää, kotiarjessa täytyy silti toimia, ei voi jäädä passiiviseksi. Työelämässä myös. Ei ole sitä luksusta, että voisi heittäytyä odottamaan, että muut hoitavat hommat. Parikymppisille opiskelijoille joutilaisuuteen tai tekemättömyyteen heittäytyminen näyttää olevan vielä vaihtoehto. Havaitsen olevani melko aikuinen, vaikka höpsöttelenkin.

***

Kuinka kosketus on tärkeää. Hyväksyvä ja hyväätarkoittava. Täytyy hyväksyä itsensä kun joku koskee, häpeä katoaa, koska on hyväksyttynä. Ei ole väliä kuka koskee, kun kaikkien tarkoitus on hyvä. Kehollisuus ja kosketus on tervettä, se ruokkii sielua. Turvalliset puitteet ja luottamuksellisuus ovat kuitenkin tärkeitä, muuten kosketus voi hajottaa.

***

Kaipaan trashestetiikkaa elämään. Säröä, rosoa. Energian purkautumista. Syvyyttä, kurkistusta pinnan alle, täydellisyyden välttämistä. Ei tarvitse olla siistiä, täydellistä ja puhdasta, vaan myös kaaosta ja likaa, pyörremyrskyä. Mutta ei rikkomista ja tuhoamista.

Mitä se on vaatteiden ompelun kannalta? Tekisi mieli repiä kangasta, mutta se ei käytännössä johda toivottuun tulokseen, täytyy käyttää saksia. Repeämiä, reikiä, paikkoja, pitsiä, ryppyjä ja rutistuksia. Haluan kokeilla. Aino-mekko trash-versiona?

Tanssissa särö on energialla leikkimistä, erilaisia suhteita, kuvia, mutta ei välttämättä kuvia tosielämästä, vaan mahdollisista tilanteista, mahdollisista elämistä. Toisaalta liikettä todellisista tunteista, omassa todellisessa kehossa.

Metrossa näen mainoskuvia tanssitunneista. Balettikuvissa lapset ovat nättejä objekteja, opettelevat olemaan korrektisti. Sievistelevää. Menevämmässä kuvassa tyttö elää, riehaantuu, riemuitsee. Sitä arvostan tanssissa, ihmistä ja elämänmakua.

Tekee mieli tehdä jotain groteskia. Olla olematta siisti ja korrekti. Unohtaa muut.

Suomessa kaikki on niin siistiä.

 

post

Näkymätön kotiäiti

Tänä kesänä sain huomata melko konkreettisesti, miten vähän kotiäitejä arvostetaan yhteiskunnassamme. Tuntuu siltä, että kotiäiti on se, joka vain vaihtaa vaippoja ja laittaa ruokaa aamusta iltaan, eikä hänestä tarvitse ajatella mitään sen enempää.

Olin loppukesästä yhä vain väsynyt, mutta täynnä intoa uusista ideoista, joiden kautta pääsen takaisin töiden ja luovuuden pariin. Halusin kertoa ideoistani, saada palautetta ja verkostoitua. Kysellä vinkkejä, löytää yhteistyökumppaneita, puida ideoitani. Olla enemmän minä kuin pitkään aikaan.

Kävimme kyläilemässä, ja odotin hetkeä, jolloin voisin kertoa ideoistani. Kukaan ei kysynyt, mitä minulle kuuluu, useamman päivän aikana. Intoni laantui, jätin kertomatta. Ketään ei kiinnostanut.

Kävimme myös toisessa paikassa vierailulla. Jälleen olisin halunnut jutella omistakin jutuistani. Mutta vain mieheni työkuulumisia kyseltiin.

Totesin, että kotiäiti on näkymätön. Monet ihmiset näyttävät olettavan kysymättä, että kotiäidin kuulumiset tiedetään, koska ei kai hänelle voi muuta kuulua kuin vaipanvaihtoa ja ruoanlaittoa.

Mutta kotiäidilläkin on tunteet, persoona, ajatuksia ja mielipiteitä. Suunnitelmia, intohimoja ja haluja. Näkökulmia muustakin kuin vaippamerkeistä, muunkinlaisia persoonallisuuspiirteitä kuin lempeys ja kärsivällisyys. Mutta oletus näköjään on, että noilla asioilla ei ole väliä, kun on kyseessä kotiäiti.

Ei ihme, että kauan kotona oltua oma persoonallisuus alkaa haalistua näkyvistä ja minuus unohtua. Muiden ihmisten silmistä kun heijastuu vain Äiti.

Jatkossa pidän itse huolen siitä, että kun tapaan ihmisiä, katson heitä silmiin ja kysyn Mitä sinulle kuuluu? Varsinkin silloin, jos jo itse kuvittelen, ettei heille kuulu mitään erityistä.

post

Hyväksymisestä ja vähän pedagogiikastakin

Tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on on jokaisen ihmisen perusoikeus. Harmi vain tämä tuntuu käytännön tasolla olevan yksi suurimmista ihmisten välisistä ongelmista – toista ei hyväksytä ja häntä yritetään muuttaa oman mielen mukaiseksi. Toisen elämää yritetään mestaroida, toista syytellään siitä, että hän on sellainen kuin on, suututaan siitä, että toinen elää itse omaa elämäänsä ja tekee omat päätöksensä.

Oikeampi osoite muutosyrityksille löytyisi peiliin katsomalla. Jos on vaikeuksia hyväksyä toinen ihminen sellaisenaan, ongelma ei löydy siitä toisesta vaan itsestä. Vain itseään ja omia asenteitaan voi muuttaa, muu on väkivaltaa toista ihmistä kohtaan. Toki huonoa käytöstä ei tarvitse keneltäkään ottaa vastaan, mutta ihminen itse ja hänen käytöksensä ovat erillisiä asioita. Voi hyväksyä ihmisen, vaikkei hänen käytöstään hyväksyisikään.

Niin, en tietystikään purkaudu tästä aiheesta ihan sattumalta. Tämän raskaista raskaimman vuoden keskellä olen joutunut tällaisenkin turhanpäiväisen draaman kohteeksi: joku ei voi hyväksyä minua sellaisena kuin olen ja käyttäytyy siksi lapsellisesti ja asiattomasti. Todella loukkaavasti, ihmissuhteita hajottavasti ja epäkypsästi. Silti hänen palautteensa minulle on, että voisin jo kasvaa aikuiseksi. Jep. Ja kun ei riitä voimia turhanpäiväisyyksiin niin yritän opetella asioiden silleen jättämistä, rakentaviin asioihin keskittymistä. Tällaisten voimia vievien asioiden jättämistä omaan arvoonsa ja paukkujen käyttämistä siihen, mikä kantaa ja lisää jaksamista. Elämän hyväksymistä sellaisena kuin se on nyt. Haastavaa, mutta toivon, että lopulta palkitsevaa.

Olen itse viittä vaille valmis koulutettu tanssipedagogi. Toivon mukaan saan tutkintopaperit käteen joulukuussa. Pedagogin opinnot ovat olleet todella mieltä avaava ja kasvattava kokemus. Yksi tärkeimmistä opeista on ollut dialogisen pedagogiikan* oivallus: ”minä ja sinä”. Eli toisen ihmisen toiseuden hyväksyminen. Minä olen minä ja sinä olet sinä. Opettajan tehtävä ei nykyaikaisimmillaan ole sama kuin ennen. Opettaja ei kaada viisaana tietoa vastaanottavaisen objektin, oppilaan, päähän, vaan opettajan tehtävä on mahdollistaa opiskelijan opiskeleminen. Ei siis oppiminen, jonka toinen toteuttaa lähes toisen puolesta, vaan opiskeleminen, josta oppija vastaa itse. Opettaja antaa välineet, tehtävät, tilanteet, tilaisuudet, opiskelija itse oppii, olemalla subjekti eikä objekti. Kukaan ei mestaroi ketään, vaan antaa toisen ihmisen loistaa omana itsenään. Kunnioittaa toista ihmistä kykenevänä ja pätevänä ihmisenä.

Sama asia pätee jokaikiseen ihmissuhteeseen. Opettajan ja opiskelijan, vanhemman ja lapsen, tutun ja tuntemattoman väliseen. Yksinkertaista, mutta jostain syystä niin kovin vaikeaa. Paljon draamaa voitaisiin välttää muistamalla vain tämä – minä olen minä ja sinä olet sinä. Hyväksymällä toinen ihminen sellaisena kuin hän on.

Jättää silleen. Antaa olla. Tämä on yksi tämän vuoden tosielämän suurista oppimistehtävistäni. Miten toteuttaa se ihan oikeasti käytännön tasolla, rauhallisella mielellä, kun ympärillä tyrskyää ja myrskyää?

 

*Dialogisen ajattelun isä on filosofi Martin Buber, jonka kirja ”Minä ja sinä” on dialogisen filosofian perusteos. Kasvatusfilosofi Paulo Freire johti dialogisuuden pedagogiikan puolelle. Hänen tunnetuin teoksensa on ”Sorrettujen pedagogiikka”.

post

Luoviminen alkakoon

Täytin parisen viikkoa sitten 37 vuotta. Ystäväni, työkumppanini sanoi silloin, että ”Pau heräsi tänään eloon!” Olen nimittäin taas palannut työajatusten ja –innostuksen pariin ja tuona päivänä olin aivan liekeissä asiasta.

Olen nyt ollut kotiäitinä reilut kolme vuotta. Suurin osa tästä ajasta on ollut mukavaa, ihanaa ja kaikkea muuta positiivista, olen viihtynyt kotona.

Mutta viime talvi meni yli voimien. Mies painoi töitä non stop lähes koko talven ja minulla jatkui samaasamaasamaa arkea vauvan ja kaksivuotiaan (nyt jo 1- ja 3-vuotiaiden) kanssa kotona. Uuvuin. Ja siihen päälle isäni kuoli yllättäen. Elämältä tuntui olevan pohja poissa. Itketti, ärsyynnyin, huusin, ahdisti. Tunteiden purkamiselle ei ollut tilaa. Arki sujui jotenkuten, mutta kun ajoin autoa yksin, aloin itkemään hillittömästi. Se oli ainoa aika, jolloin vapaalle ajatusvirralle oli tilaa.

Nyt kun mies on ollut isyys- ja kesälomilla jo yli kolmen kuukauden ajan ja olemme viettäneet kesää mökillä jo kaksi ja puoli kuukautta, väsymys on edelleen läsnä, mutta olen keksinyt, mitä tarvitsen, että pääsen sen yli.

Tarvitsen luovuutta. Pitkiä ajatuskaaria ja prosesseja. Töitä. Oman alan töitä.

En aio palata töihin ja laittaa lapsia päivähoitoon, vaan tehdä isomman työprojektin vähitellen, pikkuhiljaa omassa aikataulussa, lukuvuoden aikana. Soolotanssiteoksen. Ja sille esityksiä.

Palaan takaisin olemaan luova. Toteuttamaan isoja luovia kokonaisuuksia ja vuorovaikutusta erilaisten ihmisryhmien kanssa. Ajattelemaan luovia ajatuksia.

Oma alani on tanssitaide. Harrastukseksi teen myös paljon käsitöitä, nykyään enimmäkseen vaatteiden ompelua. Omaksi ilokseni, käytännön hyödyksi, saadakseni jotain omaa ja innostavaa tähän perusarkeen.

Tämä blogi kertoo näistä aiheista sekä kaikenlaisista kotiäidin ajatuksista. Luovin ja luon kotiarjessa ja työssä. Luovan prosessin etenemistä ja valmistumista, käsitöitä.

So let the game begin – Tervetuloa mukaan!

 

*Blogin alusta löytyy myös joitakin postauksia edellisen blogini ajoilta.