post

Esitystä katsomassa – Merenneito Annabel ja surullinen Marjatta

Kävin reilu viikko sitten pitkästä aikaa katsomassa tanssiesitystä. Edellinen kerta oli heinäkuun lopussa Täydenkuun Tanssit -festivaalilla Pyhäjärvellä, mökkikuntamme naapurissa. Sitä edellistä kertaa en edes muista. Kotiäitivuosien aikana olen todellakin saanut etäisyyttä omaan tuttuun alakulttuuriini, tanssitaiteeseen.

Kiinnostukseni tällä kertaa herättänyt esitys oli nimeltään Merenneito Annabel ja surullinen Marjatta (työryhmä Paula Salminen-Anna Cadia-Satu Herrala, esityspaikkana Zodiak – uuden tanssin keskus Helsingin Kaapelitehtaalla). Esitys pohjautui tälle: neljän lapsen esityksiä oli tallennettu videolle, videoita näytettiin näyttämöllä ja aikuiset tekivät samat asiat mahdollisimman samankaltaisesti kuin lapset videolla. Tulkitsen itse, että loppupuolella esitystä aikuisten esitykset olivat vapaampia tulkintoja lasten maailmasta tai heidänomasta sisäisestä lapsestaan.

Esitys oli todella riemastuttava, mutta samalla myös herkistävä ja ajatuksia herättävä. Hieno peili sekä lasten että aikuisten maailmasta ja olemuksesta.

Ensimmäiseksi ihastusta ja naurunremakkaa herätti lasten vilpitön olemus ja energia. Olemme Miehen kanssa usein miettineet, että mitä jos sitä yhtäkkiä alkaisikin käyttäytyä julkisissa tilanteissa kuin lapset. Itsekästä, röyhkeää ja suureellista käytöstä, häpeilemättömyyttä. Valtavaa itseluottamusta. Minä-minä-minä-minä!!! Tässä esityksessä lasten suureellisuus pääsi korostetusti esille, kun aikuiset ihmiset toistivat lasten toimintaa sellaisenaan. Miten absurdia, hämmentävää ja ennalta-arvaamatonta! Mieleen tuli myös kuvia aikuisista, jotka syystä tai toisesta käyttäytyvät lasten tavoin.

Lasten toiminta aikuisen kehoilla toteutettuna – ja toki myös lapsivideoilla – näyttäytyi spontaanina, yllätyksellisenä, absurdina ja anarkistisena. Esityksen lopussa olikin aikuisten hieno tulkinta lasten maailmasta: punkbändiversio erään lapsen omakeksimästä laulusta.

Teille, jotka ette tätä esitystä ole nähneet – jotain osviittaa esityksen hengestä käsiohjelmaan valikoidun Key words in English -listauksen kautta. Kakka ja pumppu; Merenneito; Merirosvo; Siskoni saa lapsen ja minua hävettää; Minua ei voi olla enempää; Mä osaan balettia; Valokeiju; Mä säihkytän tän maan; Säihkyy hohtaa pimeyden kohtaa; Ystävästä mä voimaa saan. 😀

Esityksessä oli myös hienovaraisempia ja syvällisiä tasoja. Eräässä kohtauksessa nainen, joka esityksen aikana oli toteuttanut lapsiryhmän vanhimman tytön roolia, toi näyttämölle videokameran, asetti sen kuvaamaan itseään ja alkoi tanssia, livevideokuvan heijastuessa taustakankaalle. Pääsimme seuraamaan intiimiin tuntuista, herkkää ja vilpitöntä hetkeä. Miten kaunista, kun aikuinen nainen tanssii sensuellisti lapsen energialla, häpeilemättä itseään, subjektina, itsensä kokoisena. Katseen kohteena olemisen vaikutus loisti poissaolollaan, nainen oli avoimesti sensuelli, avoimesti kehollinen ja omaa olemistaan kokeva. Ei kenenkään objekti, hyväksyntää kaipaava tai anteeksipyytävä, vaan rehellisesti hän, tässä ja nyt. Mietin, kuinka harvinaista tuollainen oleminen on nykynaiselle, ilman kenenkään muun kateutta, kaunaa tai halua alistaa ja piilottaa naista häpeän alle. Kaunista.

Samasta kohtauksesta nousi mieleen, että lapsen seksuaalisuus ja sensuellisuus on suuri tabu yhteiskunnassamme. Lapsen ikään kuin kuuluu olla kehollinen vain viattomalla, riehakkaalla tai hassulla tavalla, mutta ei sensuellisti. Tämä kai on yksi kipeimmistä haasteista vanhemmalle – nähdä lapsen kasvava seksuaalisuus ja siinä samalla omat seksuaalisuuteen ja aikuisuuteen liittyvät kipupisteensä. Oma häpeä kehollisuudesta nousee helposti esiin ja heijastuu viattomaan peilipintaan, niin että lapsikin alkaa havaita, että on jotain hävettävää ja peiteltävää. Näin itse tulkitsen, mutta omat lapseni ovat vielä sen verran pieniä, että nähtäväksi jää miten itse tämän aiheen jonkin ajan päästä koen.

Viime aikoina olen suhtautunut esitysten katsomiseen uudella lailla. Asetan itselleni kysymyksen: Miltä minusta tuntuu katsoa tätä esitystä? Siirrän ajatukseni esitysten käytännön toteutuksen ja muiden ammattiin liittyvien näkökulmien sijaan omaan kokemukseeni. Miltä minusta tuntuu? Tämä kysymys sisältää oleellisen, miksi yleensäkään käydä katsomassa taide-esityksiä.

Tämä nimenomainen esitys rentoutti, ilahdutti, riemastutti, herätti ajatuksia, liikutti. Itse asiassa koin tämän esityksen harvinaisen voimakkaasti, koko esityksen kestoon ei mahtunut välinpitämättömyyden hetkiä. Tietysti aihepiiri oli hyvin lähellä omaa elämääni, mutta vaikka näin ei olisi, esitys onnistui mielestäni tavoittamaan jotain tärkeää, ihmisyydelle olennaista. Viattomuuden hetkiä. Sitä aikaa, kun jokainen on vilpittömästi se kuka on.

Mietin, että mitä jos alkaisin silloin tällöin videoida lasteni esityksiä. Ihan pyynnöstä – haluaisitko esiintyä kameralle. Omaan perhekäyttöön, tallenteiksi lapsen mielikuvituksen ja kokemusmaailman muotoutumisesta ja muuttumisesta. Lapsia kuvataan nykyään koko ajan, mutta tämä olisi lasten tilaisuus päättää itse, mitä he videolle haluaisivat. Nytkin Tyttöä kiinnosti kovasti, mitä lapset olivat tehneet omissa esityksissään, kun kerroin minkälaista esitystä olin ollut katsomassa. Hyppivätkö ne?

Samoin aloin miettimään omien lasteni kulttuurikasvatusta. Voisimmeko jo nyt käydä katsomassa joitain esityksiä? Löytäisinkö välillä herkälle esikoiselleni sopivia esityksiä, että hänkin saisi kokea erilaisia taidekokemuksia?

Tämä esitys oli minulle hyvä kokemus. Kiitos siitä.

 

 

 

 

 

post

Kurssilla – Säröä ja elämän kerroksellisuutta

Sain elokuun puolivälissä itselleni nykyään harvinaisen tilaisuuden osallistua viikon mittaiselle, kokopäiväiselle kurssille koulussa. Aion viimeinkin valmistua joulukuussa, jos vain kaikki sujuu niin kuin ajattelen, ja tämä taisi nyt olla viimeinen kerta, kun pääsin osallistumaan ilmaiseen yliopisto-opetukseen. Sen mahdollisti Miehen isäkuukauden viimeiset rippeet. Olin aivan liekeissä – tämä viikko tuntui varsinaiselta keitaalta kotiarjen keskellä.

Kurssin nimi oli Improcamera. Tällä kurssilla impro+kamera tarkoitti sellaista liikkeen/tanssin ja videokuvaamisen yhdistämistä, jonka seurauksena ei ole erillistä kuvaajaa ja kuvattavaa kohdetta, vaan sekä kuvaaja että kuvattava liikkuvat yhdessä, aidosti vuorovaikutuksessa ja toimintaan osallistuvina ihmisinä. Kuvaajan ja kuvattavan roolitkin voivat vaihtua yhtäkkiä, orgaanisesti ja leikkisästi. Kuvamateriaali on välillä aika lennokasta, mutta mielestäni todella elävää ja elämänmakuista. Tunnelmat välittyvät hyvin.

Aluksi vähän arastelin ajatusta kuvattavana olemisesta ja varsinkin kuvaamisesta. Suhde kameraan alkoi kuitenkin tuntua mielenkiintoiselta, kun se oli elävä ja välitön eikä ulkopuolinen ohjaaja määrännyt suhteesta siihen. Koin olevani subjekti, tekijä, enkä objekti, kohde.

Haluan jatkossa pitää tällaista elävää videotyöskentelyä mukana työssäni. Vaikka koin kuvaamisen hieman vaikeaksi ja vieraaksi, motivaatio kokeilla ja harjoitella tätä työtapaa oman työparin kanssa on korkealla. Saatan jopa kokeilla videoida omaa soolotyöskentelyänikin itse, jollain tapaa. Ehkä jotain kuvamateriaalia saattaa päätyä tänne blogiinkin!

Viikko toi kuvaamiseen liittyvien asioiden lisäksi mukanaan myös valtavat määrät muunlaisia ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Tässä joitain niistä, päiväkirjamaisesti bussimatkoilla kirjoitettuina, jälkikäteen jatkettuina ja hieman tarkennettuina.

***

On kummallista ja väsyttävääkin keskittyä koko päivä samaan asiaan. Harvinaista. Kolmeen vuoteen en ole voinut keskittyä rauhassa juuri mihinkään, ilman keskeytyksiä. Ja nyt tuntikausia samana päivänä, monta päivää peräkkäin. Hengästyttävää.

Aamulla on rauhallista aikaa olla vain, katsella lasisen katon läpi sinistä taivasta ja keltaisia rapattuja seiniä kohoamassa taivasta kohti. Ajatella omia ajatuksia. Luovuuden materiaalia. Kävellä Hakaniemessä omaan tahtiin. Lähden tarpeettoman aikaisella bussilla ja varastan itselleni luksusaikaa.

Helsinki on minulle kuin aavekaupunki. Täynnä muistoja menneistä hetkistä omassa elämässä. Aikoja jolloin elin toisin. Nykyhetkeen tämä kaupunki ei juuri liity, käyn täällä vain muutamia kertoja vuodessa.

Vanhassa tutussa ympäristössä on omituisia kerroksia. Oma eksä, ystävän eksä, opettajia, jotka nykyään ovat kollegoita. Samat työntekijät, vaihtuneet opiskelijat. Traumaattinen henkilö muuttunut sellaiseksi, näennäisesti, kuin alkuperäinen, positiivinen, kokemus oli. Ajatukset ja tunteet myllertävät.

Hassua olla kaksikymppisten seurassa, tuntuu etten edes muista lapsetonta aikaa enää.

***

On hauskaa leikkiä ja olla höpö, tehdä itselle luontevia asioita. Oma huumorintaju on vielä olemassa. Töissä olen aika höpsö jos siihen on tilaisuus. Mihin se katoaa kotona?

Toiminnallista huumoria. Täytyy ottaa käyttöön lasten kanssa. Kun improvisoin päivällä, on helppoa hupsutella lasten kanssa illalla. Samalla taajuudella, samanlaista höpinää ja hupsutusta. Arjessa on vastuu hoitotoimenpiteistä ja leikki katoaa. Ehkä sama tapahtuu vangustenhuollossa?

Jos väsyttää, kotiarjessa täytyy silti toimia, ei voi jäädä passiiviseksi. Työelämässä myös. Ei ole sitä luksusta, että voisi heittäytyä odottamaan, että muut hoitavat hommat. Parikymppisille opiskelijoille joutilaisuuteen tai tekemättömyyteen heittäytyminen näyttää olevan vielä vaihtoehto. Havaitsen olevani melko aikuinen, vaikka höpsöttelenkin.

***

Kuinka kosketus on tärkeää. Hyväksyvä ja hyväätarkoittava. Täytyy hyväksyä itsensä kun joku koskee, häpeä katoaa, koska on hyväksyttynä. Ei ole väliä kuka koskee, kun kaikkien tarkoitus on hyvä. Kehollisuus ja kosketus on tervettä, se ruokkii sielua. Turvalliset puitteet ja luottamuksellisuus ovat kuitenkin tärkeitä, muuten kosketus voi hajottaa.

***

Kaipaan trashestetiikkaa elämään. Säröä, rosoa. Energian purkautumista. Syvyyttä, kurkistusta pinnan alle, täydellisyyden välttämistä. Ei tarvitse olla siistiä, täydellistä ja puhdasta, vaan myös kaaosta ja likaa, pyörremyrskyä. Mutta ei rikkomista ja tuhoamista.

Mitä se on vaatteiden ompelun kannalta? Tekisi mieli repiä kangasta, mutta se ei käytännössä johda toivottuun tulokseen, täytyy käyttää saksia. Repeämiä, reikiä, paikkoja, pitsiä, ryppyjä ja rutistuksia. Haluan kokeilla. Aino-mekko trash-versiona?

Tanssissa särö on energialla leikkimistä, erilaisia suhteita, kuvia, mutta ei välttämättä kuvia tosielämästä, vaan mahdollisista tilanteista, mahdollisista elämistä. Toisaalta liikettä todellisista tunteista, omassa todellisessa kehossa.

Metrossa näen mainoskuvia tanssitunneista. Balettikuvissa lapset ovat nättejä objekteja, opettelevat olemaan korrektisti. Sievistelevää. Menevämmässä kuvassa tyttö elää, riehaantuu, riemuitsee. Sitä arvostan tanssissa, ihmistä ja elämänmakua.

Tekee mieli tehdä jotain groteskia. Olla olematta siisti ja korrekti. Unohtaa muut.

Suomessa kaikki on niin siistiä.

 

Suru tanssii

Miten tanssia, kun on täynnä uupumusta ja surua?

Tanssi tulee sisältä ja tanssii itse itsensä. Suru tanssii. Se tunkee käsivarsiin ja alkaa liikuttaa niitä, liikuttaa sydäntä ja rintakehää, puristaa kyyneleet silmistä ja suruvalituksen jostain syvältä, itsen syövereistä. Se ojentaa sormet kurkottamaan, tavoittelemaan, kääntää ne puristamaan, halaamaan, koskettamaan. Se kouristaa joka paikasta, tiristää pinnan alla muhivan pahan olon joksikin konkreettiseksi, liikkeeksi, kyyneliksi. Se puhdistaa, mutta myös verottaa. Uuvuttaa ja tyhjentää.

Tanssin isälleni hautajaisten muistotilaisuudessa. En esiintynyt, tanssin vain, isälle. Hautajaisvieraat todistivat tilannetta, mutta se oli isän ja minun välinen juttu, rukous poismenneelle. Älä jätä, tanssi sanoi. Älä mene pois ja jätä yksin. Ole tässä ja nyt, minun kanssani. Tanssitaan yhdessä, sydämet toisiinsa kietoutuneina. Minun sydämeni sykkii nyt sinunkin puolestasi, kun omasi ei jaksanut. Ole minussa, eletään vielä yhdessä.

Tänään tanssin isän kanssa taas pitkästä aikaa. Sydämestä purkautuu jotain, mikä ei ehkä enää koskaan jätä rauhaan. Sattuu ja puhdistaa samanaikaisesti.

Arvo Pärt antaa tanssille tilan. Kuuntele.

 

***

Liitin Luovimista -blogin Blogloviniin. Follow my blog with Bloglovin

Energiapäivä

Tänään olin työväenopiston järjestämällä Energiapäivä -nimisellä kurssilla. Vetäjä toimii kehoterapeuttina ja perusajatuksena oli eri keinoin vapauttaa väsymystä, joka ei lähde pelkästään normaalisti lepäämällä. Ja kylläpä sitä väsymystä löytyikin! Oli ihanaa saada keskittyä itseen melkein koko päivä ja lepäillä rauhassa. Miten sitä unta riittikin niin?

Tietenkään kyse ei ollut pelkästään nukkumisesta. Aluksi laitoimme selkärangan liikkeeseen, jotta selkärangan energia pääsisi virtaamaan vapaammin. Huomasin tässä vaiheessa haisevani kummalliselta ja pintaan tuli nihkeä hiki. Taisivat kuona-aineet lähteä liikkeelle. Sen jälkeen kävimme makuulle peittoinemme ja ohjaaja ohjasi ilmeisesti erilaisia pieniä rentoutusharjoituksia. Näistä en kuitenkaan tiedä mitään, koska vajosin nopeasti rentouteen ja uneen. Unta riitti hyvin, jossain vaiheessa havahduin, virkistyin ja vaihdoin asentoa, mutta nukahdin sitten vielä uudelleen. Aikaa oli runsaasti eikä minnekään kiire. Nautin erityisesti alun keskittymisestä kehon suoritusvapaaseen liikkeeseen sekä vapaudesta vain levätä ilman velvollisuuksia. Ah.

Myöhemmin käsittelimme unettomuuteen auttavia akupisteitä hieroen ja painaen niitä sormilla. Raskaanaolevien piti varoa tiettyjä pisteitä, mutta monta sellaista oli, joita voin minäkin käsitellä. Teimme myös energiaa vapauttavaa kasvohierontaa itsellemme. Iltapäivän ohjelmaan oli tarjolla erilaisia vaihtoehtoja, joista itse olisin ollut kevyimmän kannalla, mutta valtaosa osallistujista toivoi voimakkaampia menetelmiä. Toteutettavaksi valikoitui lopulta David Bercellin kehittämät TRE (Trauma Release Excercises) -stressin purkuliikkeet, joissa rasitettiin jalkojen lihaksia ja lopuksi annettiin kehoon patoutuneen stressienergian purkautua jalkojen tärinän kautta. Menetelmä on kuulemma kehitetty sotaa kokeneiden ihmisten traumanpurkuun, mutta näin suuret traumat eivät ole tietenkään edellytyksenä, vaan kehosta voi purkaa kaikenlaista jumiutunutta energiaa, tietämättä edes sen kummemmin, mihin jumit mahdollisesti liittyvät. Lopuksi levättiin taas ja kyllähän sitä unta riitti jälleen.

Kokemus TRE -harjoitteista oli ihan hyvä, mutta ennakkoon suhtauduin vähän epäröiden, raskaudesta johtuen. Kysyin ohjaajalta ja hän vakuutti, että tämän pitäisi olla raskaana ihan turvallista. Minua ärsytti, kun jotkut muut osallistujat tuntuivat kysyessäni vilkuilevan minua vähän holhoavaan sävyyn, että ”ei sille vauvalle kuinkaan käy”. No en ollut siitä varsinaisesti huolissani, vaan mietin, haluanko antaa vauvalle tällaista kokemusta, jossa lantion alueen lihaksia (ennakkotiedon mukaan) jännitetään ja puristetaan. Tuollainen holhoava vilkuilu on turhauttavaa, sillä ei kuulu kenellekään muulle, millä tavalla haluan turvata vauvaani. No mutta, tuo nyt ei ollut vakavaa, huomasin vain oman ärsyyntymiseni. Joka tapauksessa harjoitteet eivät olleet niin raskaita kuin miltä ennakkoon kuulosti. Silti viimeisessä liikkeessä ihmettelin, miten vatsassani tuntuu möykky, ja hetken päästä tajusin, että kohtua supisteli. Hyvä siis tosiaan suhtautua varauksella voimakkaampiin kehollisiin harjoitteisiin. Tässä vaiheessa kivuttomat supistukset eivät kuitenkaan ole mitenkään haitaksi, kun ei niitä minulla usein edes ole. Kohtu muuten tuntui yllättävän ylhäällä, makuuasennossa ihan parin sormen verran navan alapuolella – tämä yllätti, sillä ajattelin sen olevan tässä vaiheessa vielä alempana. Ehkä supistus kohottaa kohtua tavallista ylemmäs?

Jo aamusta huomasin, kuinka paljon kaipaan aikaa ja paikkaa vapaalle, keholähtöiselle ja suorittamattomalle liikkeelle. Toki voisin järjestää itse itselleni aikaa ja tehdä juttuja kotona, ammattitaitoahan siihen on, mutta kaipaisin siihen myös muita ihmisiä ja kodin ulkopuolista aikaa ja tilaa. Harmi, kun tässä lähiympäristössämme ei oikein ole tarjolla toivomanlaisiani tunteja, enkä haluaisi matkustaa aina Helsinkiin asti tai ajaa autolla jonnekin päin Espoota, jonne minulla ei ole mitään muuta asiaa. Täytyy tutkailla, löytäisinkö jotain mahdollisuuksia jostain. Kevätpuolelle en uskalla kovin paljoa harrastuksia enää varata, kun vatsa alkaa olla suuri ja vauvan tultua ei hetkeen ole aikaa, jaksamista eikä varmastikaan kehollisesti edes viisasta harrastella kauheasti. Jotain omaa tekisi kuitenkin kovasti mieli. Mietitään mietitään.

Nyt ramasee mukavasti, joten nukkumaan. Huomenna pääsen vielä toiselle virkistyskurssille, jei!