post

Sooloa tummissa tunnelmissa

Olen valmistamassa soolotanssiteosta, jonka aiheena on vanhemmuuden kokemukset. Tuttu aihe, läheltä itseä, omasta arjesta, mutta haastattelen aiheesta myös muita eri-ikäisiä vanhempia.

Työskentelylle löytyy aika vähän aikaa, joten ensi-ilta on suunnitelmissa vasta kesäkuulle. Hiljaa hyvä tulee, toivon.

Tähän mennessä olen ehtinyt keskittyä vasta lähinnä tuotannollisiin tehtäviin. Aiheen sekä toteutuksen pohdinta on ollut uinumassa, alitajunnassa. Olen tehnyt apurahahakemuksia, sopinut yhteistyökuvioita ja hahmotellut käytännön asioita.

Vähän aikaa sitten pääsin viimein pitämään soolotyöskentelyn ensimmäiset kunnolliset saliharjoitukset. Viisi tuntia omaa aikaa yksin tunnelmallisessa tanssisalissa – luksusta. Ajattelin ottaa kevyesti, ja niin teinkin. Joogasin, oleilin, rauhoituin, keskityin, avasin kehoani fyysiselle työskentelylle pitkästä aikaa. Lähestyin muutamia sooloa varten suunnittelemiani laulu- ja liiketeemoja.

Ja sitten, ihan vahingossa, tipahdin hyvin syviin vesiin.

Googlasin erään tutun lastenlaulun sanoja. Tiedättehän, mitenkäs ne laulun muut säkeistöt nyt menivätkään, en taida edes tietää ensimmäistä säkeistöä enempää. Tuutulaulu. Löysin lisää säkeistöjä lauluun. Löysin laulun historiaa ja tulkintaa.

Laulu on peräisin keskiajalta. Eikä se kaikilta osiltaan ole ihan tavallinen tuutulaulu.

Siinä lauletaan lasta kuoleman uneen.

Tämä tulkinta iski tajuntaani lekan tavoin. Tai voisin sanoa, että sydämeeni, suoraan ja kovaa. Itkin sydämeni pohjasta.

En edes halua kertoa laulun nimeä, sillä joka ikinen teistä tuntee sen. En halua pilata sitä keneltäkään vanhemmalta, joka mahdollisesti laulaa sitä lapselleen.

En ole koskaan menettänyt lasta, sikiötä tai edes alkiota. Mutta pelkkä ajatus oman lapsen menettämisestä tuntui ihmeellisen syvällä, näin konkreettisen asian kuin laulamisen äärellä. Että joutuisi laulamaan lapselleen, joka on kuolemassa laulamisen aikana. Ei tällaista ajatusta voi kestää.

Soolon aiheena on tosiaan vanhemmuuden kokemukset. Ja valitettavasti moni vanhempi on joutunut kokemaan lapsensa menettämisen, oli se sitten keskenmenon, abortin, kohtukuoleman tai minkä tahansa ikäisen syntyneen lapsen menetys. Erityisesti ikäihmisissä, jotka ovat tämän soolon yksi kohdeyleisö ja haastattelujen kohde, on varmasti monia, joille lapsen menettäminen on ollut todellisuutta. Ja tuosta tuutulaulusta voi ymmärtää, että vielä kauemmin sitten kuin nykyvanhusten elinaikana, keskiajalla, se oli täysin arkipäivää.

Siispä lapsen menettämisen tematiikka on väistämättä tulossa mukaan osaksi sooloani. Se on se pahin vanhemmuuden kokemus, mitä kukaan vanhempi voi joutua kokemaan.

Siksi minun täytyy nyt laulaa tuota laulua uudestaan ja uudestaan ja päästä yli siitä, että uuden tulkinnan myötä laulu itkettää minua yhä uudelleen ja uudelleen. Itkeä se loppuun niin, että voin esittää soolon, jonka sisältöön kuuluu myös lapsesta luopumisen tematiikka, niin että omat tunteeni ovat sivuseikka ja tila avautuu katsojien tunteille. Ajattelen, että esiintyessä minä itse en ole tärkeä, vaan se, mitä voin tarjota katsojille.

Siispä luvassa on paljon laulamista ja paljon itkemistä.

Mutta onneksi on paljon muutakin. Onhan tämä vanhemmuus kuitenkin ennen kaikkea täynnä iloa ja onnea.

 

post

Esitystä katsomassa – Merenneito Annabel ja surullinen Marjatta

Kävin reilu viikko sitten pitkästä aikaa katsomassa tanssiesitystä. Edellinen kerta oli heinäkuun lopussa Täydenkuun Tanssit -festivaalilla Pyhäjärvellä, mökkikuntamme naapurissa. Sitä edellistä kertaa en edes muista. Kotiäitivuosien aikana olen todellakin saanut etäisyyttä omaan tuttuun alakulttuuriini, tanssitaiteeseen.

Kiinnostukseni tällä kertaa herättänyt esitys oli nimeltään Merenneito Annabel ja surullinen Marjatta (työryhmä Paula Salminen-Anna Cadia-Satu Herrala, esityspaikkana Zodiak – uuden tanssin keskus Helsingin Kaapelitehtaalla). Esitys pohjautui tälle: neljän lapsen esityksiä oli tallennettu videolle, videoita näytettiin näyttämöllä ja aikuiset tekivät samat asiat mahdollisimman samankaltaisesti kuin lapset videolla. Tulkitsen itse, että loppupuolella esitystä aikuisten esitykset olivat vapaampia tulkintoja lasten maailmasta tai heidänomasta sisäisestä lapsestaan.

Esitys oli todella riemastuttava, mutta samalla myös herkistävä ja ajatuksia herättävä. Hieno peili sekä lasten että aikuisten maailmasta ja olemuksesta.

Ensimmäiseksi ihastusta ja naurunremakkaa herätti lasten vilpitön olemus ja energia. Olemme Miehen kanssa usein miettineet, että mitä jos sitä yhtäkkiä alkaisikin käyttäytyä julkisissa tilanteissa kuin lapset. Itsekästä, röyhkeää ja suureellista käytöstä, häpeilemättömyyttä. Valtavaa itseluottamusta. Minä-minä-minä-minä!!! Tässä esityksessä lasten suureellisuus pääsi korostetusti esille, kun aikuiset ihmiset toistivat lasten toimintaa sellaisenaan. Miten absurdia, hämmentävää ja ennalta-arvaamatonta! Mieleen tuli myös kuvia aikuisista, jotka syystä tai toisesta käyttäytyvät lasten tavoin.

Lasten toiminta aikuisen kehoilla toteutettuna – ja toki myös lapsivideoilla – näyttäytyi spontaanina, yllätyksellisenä, absurdina ja anarkistisena. Esityksen lopussa olikin aikuisten hieno tulkinta lasten maailmasta: punkbändiversio erään lapsen omakeksimästä laulusta.

Teille, jotka ette tätä esitystä ole nähneet – jotain osviittaa esityksen hengestä käsiohjelmaan valikoidun Key words in English -listauksen kautta. Kakka ja pumppu; Merenneito; Merirosvo; Siskoni saa lapsen ja minua hävettää; Minua ei voi olla enempää; Mä osaan balettia; Valokeiju; Mä säihkytän tän maan; Säihkyy hohtaa pimeyden kohtaa; Ystävästä mä voimaa saan. 😀

Esityksessä oli myös hienovaraisempia ja syvällisiä tasoja. Eräässä kohtauksessa nainen, joka esityksen aikana oli toteuttanut lapsiryhmän vanhimman tytön roolia, toi näyttämölle videokameran, asetti sen kuvaamaan itseään ja alkoi tanssia, livevideokuvan heijastuessa taustakankaalle. Pääsimme seuraamaan intiimiin tuntuista, herkkää ja vilpitöntä hetkeä. Miten kaunista, kun aikuinen nainen tanssii sensuellisti lapsen energialla, häpeilemättä itseään, subjektina, itsensä kokoisena. Katseen kohteena olemisen vaikutus loisti poissaolollaan, nainen oli avoimesti sensuelli, avoimesti kehollinen ja omaa olemistaan kokeva. Ei kenenkään objekti, hyväksyntää kaipaava tai anteeksipyytävä, vaan rehellisesti hän, tässä ja nyt. Mietin, kuinka harvinaista tuollainen oleminen on nykynaiselle, ilman kenenkään muun kateutta, kaunaa tai halua alistaa ja piilottaa naista häpeän alle. Kaunista.

Samasta kohtauksesta nousi mieleen, että lapsen seksuaalisuus ja sensuellisuus on suuri tabu yhteiskunnassamme. Lapsen ikään kuin kuuluu olla kehollinen vain viattomalla, riehakkaalla tai hassulla tavalla, mutta ei sensuellisti. Tämä kai on yksi kipeimmistä haasteista vanhemmalle – nähdä lapsen kasvava seksuaalisuus ja siinä samalla omat seksuaalisuuteen ja aikuisuuteen liittyvät kipupisteensä. Oma häpeä kehollisuudesta nousee helposti esiin ja heijastuu viattomaan peilipintaan, niin että lapsikin alkaa havaita, että on jotain hävettävää ja peiteltävää. Näin itse tulkitsen, mutta omat lapseni ovat vielä sen verran pieniä, että nähtäväksi jää miten itse tämän aiheen jonkin ajan päästä koen.

Viime aikoina olen suhtautunut esitysten katsomiseen uudella lailla. Asetan itselleni kysymyksen: Miltä minusta tuntuu katsoa tätä esitystä? Siirrän ajatukseni esitysten käytännön toteutuksen ja muiden ammattiin liittyvien näkökulmien sijaan omaan kokemukseeni. Miltä minusta tuntuu? Tämä kysymys sisältää oleellisen, miksi yleensäkään käydä katsomassa taide-esityksiä.

Tämä nimenomainen esitys rentoutti, ilahdutti, riemastutti, herätti ajatuksia, liikutti. Itse asiassa koin tämän esityksen harvinaisen voimakkaasti, koko esityksen kestoon ei mahtunut välinpitämättömyyden hetkiä. Tietysti aihepiiri oli hyvin lähellä omaa elämääni, mutta vaikka näin ei olisi, esitys onnistui mielestäni tavoittamaan jotain tärkeää, ihmisyydelle olennaista. Viattomuuden hetkiä. Sitä aikaa, kun jokainen on vilpittömästi se kuka on.

Mietin, että mitä jos alkaisin silloin tällöin videoida lasteni esityksiä. Ihan pyynnöstä – haluaisitko esiintyä kameralle. Omaan perhekäyttöön, tallenteiksi lapsen mielikuvituksen ja kokemusmaailman muotoutumisesta ja muuttumisesta. Lapsia kuvataan nykyään koko ajan, mutta tämä olisi lasten tilaisuus päättää itse, mitä he videolle haluaisivat. Nytkin Tyttöä kiinnosti kovasti, mitä lapset olivat tehneet omissa esityksissään, kun kerroin minkälaista esitystä olin ollut katsomassa. Hyppivätkö ne?

Samoin aloin miettimään omien lasteni kulttuurikasvatusta. Voisimmeko jo nyt käydä katsomassa joitain esityksiä? Löytäisinkö välillä herkälle esikoiselleni sopivia esityksiä, että hänkin saisi kokea erilaisia taidekokemuksia?

Tämä esitys oli minulle hyvä kokemus. Kiitos siitä.

 

 

 

 

 

post

Kurssilla – Säröä ja elämän kerroksellisuutta

Sain elokuun puolivälissä itselleni nykyään harvinaisen tilaisuuden osallistua viikon mittaiselle, kokopäiväiselle kurssille koulussa. Aion viimeinkin valmistua joulukuussa, jos vain kaikki sujuu niin kuin ajattelen, ja tämä taisi nyt olla viimeinen kerta, kun pääsin osallistumaan ilmaiseen yliopisto-opetukseen. Sen mahdollisti Miehen isäkuukauden viimeiset rippeet. Olin aivan liekeissä – tämä viikko tuntui varsinaiselta keitaalta kotiarjen keskellä.

Kurssin nimi oli Improcamera. Tällä kurssilla impro+kamera tarkoitti sellaista liikkeen/tanssin ja videokuvaamisen yhdistämistä, jonka seurauksena ei ole erillistä kuvaajaa ja kuvattavaa kohdetta, vaan sekä kuvaaja että kuvattava liikkuvat yhdessä, aidosti vuorovaikutuksessa ja toimintaan osallistuvina ihmisinä. Kuvaajan ja kuvattavan roolitkin voivat vaihtua yhtäkkiä, orgaanisesti ja leikkisästi. Kuvamateriaali on välillä aika lennokasta, mutta mielestäni todella elävää ja elämänmakuista. Tunnelmat välittyvät hyvin.

Aluksi vähän arastelin ajatusta kuvattavana olemisesta ja varsinkin kuvaamisesta. Suhde kameraan alkoi kuitenkin tuntua mielenkiintoiselta, kun se oli elävä ja välitön eikä ulkopuolinen ohjaaja määrännyt suhteesta siihen. Koin olevani subjekti, tekijä, enkä objekti, kohde.

Haluan jatkossa pitää tällaista elävää videotyöskentelyä mukana työssäni. Vaikka koin kuvaamisen hieman vaikeaksi ja vieraaksi, motivaatio kokeilla ja harjoitella tätä työtapaa oman työparin kanssa on korkealla. Saatan jopa kokeilla videoida omaa soolotyöskentelyänikin itse, jollain tapaa. Ehkä jotain kuvamateriaalia saattaa päätyä tänne blogiinkin!

Viikko toi kuvaamiseen liittyvien asioiden lisäksi mukanaan myös valtavat määrät muunlaisia ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Tässä joitain niistä, päiväkirjamaisesti bussimatkoilla kirjoitettuina, jälkikäteen jatkettuina ja hieman tarkennettuina.

***

On kummallista ja väsyttävääkin keskittyä koko päivä samaan asiaan. Harvinaista. Kolmeen vuoteen en ole voinut keskittyä rauhassa juuri mihinkään, ilman keskeytyksiä. Ja nyt tuntikausia samana päivänä, monta päivää peräkkäin. Hengästyttävää.

Aamulla on rauhallista aikaa olla vain, katsella lasisen katon läpi sinistä taivasta ja keltaisia rapattuja seiniä kohoamassa taivasta kohti. Ajatella omia ajatuksia. Luovuuden materiaalia. Kävellä Hakaniemessä omaan tahtiin. Lähden tarpeettoman aikaisella bussilla ja varastan itselleni luksusaikaa.

Helsinki on minulle kuin aavekaupunki. Täynnä muistoja menneistä hetkistä omassa elämässä. Aikoja jolloin elin toisin. Nykyhetkeen tämä kaupunki ei juuri liity, käyn täällä vain muutamia kertoja vuodessa.

Vanhassa tutussa ympäristössä on omituisia kerroksia. Oma eksä, ystävän eksä, opettajia, jotka nykyään ovat kollegoita. Samat työntekijät, vaihtuneet opiskelijat. Traumaattinen henkilö muuttunut sellaiseksi, näennäisesti, kuin alkuperäinen, positiivinen, kokemus oli. Ajatukset ja tunteet myllertävät.

Hassua olla kaksikymppisten seurassa, tuntuu etten edes muista lapsetonta aikaa enää.

***

On hauskaa leikkiä ja olla höpö, tehdä itselle luontevia asioita. Oma huumorintaju on vielä olemassa. Töissä olen aika höpsö jos siihen on tilaisuus. Mihin se katoaa kotona?

Toiminnallista huumoria. Täytyy ottaa käyttöön lasten kanssa. Kun improvisoin päivällä, on helppoa hupsutella lasten kanssa illalla. Samalla taajuudella, samanlaista höpinää ja hupsutusta. Arjessa on vastuu hoitotoimenpiteistä ja leikki katoaa. Ehkä sama tapahtuu vangustenhuollossa?

Jos väsyttää, kotiarjessa täytyy silti toimia, ei voi jäädä passiiviseksi. Työelämässä myös. Ei ole sitä luksusta, että voisi heittäytyä odottamaan, että muut hoitavat hommat. Parikymppisille opiskelijoille joutilaisuuteen tai tekemättömyyteen heittäytyminen näyttää olevan vielä vaihtoehto. Havaitsen olevani melko aikuinen, vaikka höpsöttelenkin.

***

Kuinka kosketus on tärkeää. Hyväksyvä ja hyväätarkoittava. Täytyy hyväksyä itsensä kun joku koskee, häpeä katoaa, koska on hyväksyttynä. Ei ole väliä kuka koskee, kun kaikkien tarkoitus on hyvä. Kehollisuus ja kosketus on tervettä, se ruokkii sielua. Turvalliset puitteet ja luottamuksellisuus ovat kuitenkin tärkeitä, muuten kosketus voi hajottaa.

***

Kaipaan trashestetiikkaa elämään. Säröä, rosoa. Energian purkautumista. Syvyyttä, kurkistusta pinnan alle, täydellisyyden välttämistä. Ei tarvitse olla siistiä, täydellistä ja puhdasta, vaan myös kaaosta ja likaa, pyörremyrskyä. Mutta ei rikkomista ja tuhoamista.

Mitä se on vaatteiden ompelun kannalta? Tekisi mieli repiä kangasta, mutta se ei käytännössä johda toivottuun tulokseen, täytyy käyttää saksia. Repeämiä, reikiä, paikkoja, pitsiä, ryppyjä ja rutistuksia. Haluan kokeilla. Aino-mekko trash-versiona?

Tanssissa särö on energialla leikkimistä, erilaisia suhteita, kuvia, mutta ei välttämättä kuvia tosielämästä, vaan mahdollisista tilanteista, mahdollisista elämistä. Toisaalta liikettä todellisista tunteista, omassa todellisessa kehossa.

Metrossa näen mainoskuvia tanssitunneista. Balettikuvissa lapset ovat nättejä objekteja, opettelevat olemaan korrektisti. Sievistelevää. Menevämmässä kuvassa tyttö elää, riehaantuu, riemuitsee. Sitä arvostan tanssissa, ihmistä ja elämänmakua.

Tekee mieli tehdä jotain groteskia. Olla olematta siisti ja korrekti. Unohtaa muut.

Suomessa kaikki on niin siistiä.

 

post

Luoviminen alkakoon

Täytin parisen viikkoa sitten 37 vuotta. Ystäväni, työkumppanini sanoi silloin, että ”Pau heräsi tänään eloon!” Olen nimittäin taas palannut työajatusten ja –innostuksen pariin ja tuona päivänä olin aivan liekeissä asiasta.

Olen nyt ollut kotiäitinä reilut kolme vuotta. Suurin osa tästä ajasta on ollut mukavaa, ihanaa ja kaikkea muuta positiivista, olen viihtynyt kotona.

Mutta viime talvi meni yli voimien. Mies painoi töitä non stop lähes koko talven ja minulla jatkui samaasamaasamaa arkea vauvan ja kaksivuotiaan (nyt jo 1- ja 3-vuotiaiden) kanssa kotona. Uuvuin. Ja siihen päälle isäni kuoli yllättäen. Elämältä tuntui olevan pohja poissa. Itketti, ärsyynnyin, huusin, ahdisti. Tunteiden purkamiselle ei ollut tilaa. Arki sujui jotenkuten, mutta kun ajoin autoa yksin, aloin itkemään hillittömästi. Se oli ainoa aika, jolloin vapaalle ajatusvirralle oli tilaa.

Nyt kun mies on ollut isyys- ja kesälomilla jo yli kolmen kuukauden ajan ja olemme viettäneet kesää mökillä jo kaksi ja puoli kuukautta, väsymys on edelleen läsnä, mutta olen keksinyt, mitä tarvitsen, että pääsen sen yli.

Tarvitsen luovuutta. Pitkiä ajatuskaaria ja prosesseja. Töitä. Oman alan töitä.

En aio palata töihin ja laittaa lapsia päivähoitoon, vaan tehdä isomman työprojektin vähitellen, pikkuhiljaa omassa aikataulussa, lukuvuoden aikana. Soolotanssiteoksen. Ja sille esityksiä.

Palaan takaisin olemaan luova. Toteuttamaan isoja luovia kokonaisuuksia ja vuorovaikutusta erilaisten ihmisryhmien kanssa. Ajattelemaan luovia ajatuksia.

Oma alani on tanssitaide. Harrastukseksi teen myös paljon käsitöitä, nykyään enimmäkseen vaatteiden ompelua. Omaksi ilokseni, käytännön hyödyksi, saadakseni jotain omaa ja innostavaa tähän perusarkeen.

Tämä blogi kertoo näistä aiheista sekä kaikenlaisista kotiäidin ajatuksista. Luovin ja luon kotiarjessa ja työssä. Luovan prosessin etenemistä ja valmistumista, käsitöitä.

So let the game begin – Tervetuloa mukaan!

 

*Blogin alusta löytyy myös joitakin postauksia edellisen blogini ajoilta.

 

”Kukaan ei tarvitse minua tänään”

Hei. Pitkä tauko takana.

Olen ollut väsynyt. Todella väsynyt. Vasta tämän viikon maanantaina tajusin kunnolla, kuinka väsynyt olen, kun sain hyperventilaatiokohtauksen lapsia hoitaessa. Koska aina joku haluaa minusta jotain, koko ajan, yhtä aikaa, mahdottomia yhtälöitä, en riitä. Unen määrässä voisin skarpata ja mennä aikaisemmin nukkumaan, mutta se ei ole nyt se varsinainen juttu.

Mikä se juttu sitten on? Oma identiteetti, jollain lailla (tästä on tullut kirjoitettua aikaisemminkin). Kun olen arjessa olemassa ennen kaikkea muita varten, kuka olen itse? Miten jaksan 24/7/52-arkea?

Mies on painanut töitä aamusta iltaan, maanantaista sunnuntaihin, viikosta toiseen, loppusyksystä saakka. Koulujen lomat (Mies on siis opettaja) ovat aina helpottaneet tilannetta ja tuoneet hengähdystauon, mutta kyllä me olemme kumpikin ihan todella väsyneitä tähän mennessä. Minulla arki on jatkunut päivästä viikosta toiseen ja Miehellä taas ei ole ollut omaa aikaa ollenkaan. Lopputuloksen omalta osaltani voi lukea tuosta toisesta kappaleesta.

Eilen olin todella pitkästä aikaa yksin katsomassa taide-esitystä. Teatteria, taiteilijan omassa kodissa, pienellä joukolla, tuttujen seurassa. Se tuntui. Todella vahvasti. Suolsin tätä tunnetta jälkeenpäin tuttujen mammojen kanssa käytyyn Facebook-keskusteluun ja taidanpa lainata oman osuuteni ihan suoraan tähän. Tuleepa ainakin autenttisesti alkuperäinen tunne 🙂

”No kuulkaapa OLIN ULKONA! Siis että ihan omissa iltamenoissa. Ja kaikenlaista alkoi päässä pyörimään. Ensinnäkin onpa jännää käydä ikään kuin vierailemassa omassa entisessä elämässä – ennen oli normaalia maleksia Kalliossa ja käydä katsomassa taide-esityksiä, suorastaan liian yleistä ja tylsää. Nyt olin ihan että ”meikä täällä ihan pokkana kadulla Kalliossa, ihan yksin, tajuutteko tyypit hei!” Ja ei pelkästään omassa entisessä elämässä vaan entisessä/edelleen nykyisessä _minussa_.

Ajaessa lauloin täysillä musiikin mukana ”nyt on poplaulajan vapaapäivä, kukaan ei tarvitse minua tänään” ym. ja mietin entistä, nykyistä, tulevaa. En haluaisi siihen entiseen, toisaalta nykyään osa siitä entisestä minusta on talviunilla, joskus myöhemmin taas elämä muuttuu ja mua ei tarvita koko ajan, alan elämään jotain välimuotoa näistä menneestä ja nykyisestä. Musta on ihan mahtavaa, miten voimakkaasti kaikki tuntuu nykyään kun menen jonnekin, oikeasti koen silloin jotain enkä vain kyynisesti mieti, että joo onhan näitä esityksiä tehty ennenkin ja aika kulunut ratkaisu jajaja…

Ja tosiaan käyn ikäänkuin vierailulla itsessäni, kun menen vanhoihin ympyröihin. Mulle oli ennen tavallista tehdä taide-esityksiä, tein sitä työkseni, nyt se maailma näyttäytyy erikoisena, arjesta poikkeavana, jossain määrin jopa tarpeettomana ja toisaalta taas hyvin tärkeänä ja syvänä. Autossa laulaessa tajusin, että kotielämässä en oikeastaan tee mitään TÄYSILLÄ vaan olen joko olemassa muita varten ja heidän ehdoillaan tai sitten chillaan, näpertelen. Käsitöiden parissa olen innoissani, mutta en voi rauhassa keskittyä siihenkään, koska joku voi tarvita mua enkä siksi niin osaakaan enää keskittyä. Mutta taidetta tehdessä, tanssiessa, täytyy olla täysillä, tuntea, kokea, antaa mennä, eikä sellaista ole mun elämässä nykyään. Se on työnä hemmetin rankkaa, koska kuka nyt aina jaksaa olla täysillä ja varsinkin käskystä ja tilauksesta. Mutta se on tosi täyttä ja syvää olemista joskus, tosi koskettavaa. Tänään esityksessä oli kyse rakastumisesta, ja sanottiin, että joskus sydän voi olla viallinen jo syntyessään, ja mulle tuli heti mieleen kuva pienestä 1,5 vrk ikäisestä pojastani vuosi sitten, sydänlääkärin tutkittavana, ettei vain sydämestä kuulunut sivuääni tarkoittaisi mitään ongelmia. Niin elävä kuva, en mä täällä perusarjessa pääse tuollaisiin tunnemuistoihin käsiksi, ja siksi tarvitaan taidetta maailmassa. Taide saa aikaan tällaista aivo- ja tunnemyrskyä, kosketusta johonkin itsessä, jota ei saa pyydystettyä kiinni.”

Tämmöisiä mietteitä. Miehen työputki alkaa kohta helpottaa ja sen myötä toivottavasti meidän kaikkien arkikin. Mutta tämän kotielämän jatkuessa edelleen en voi unohtaa itseäni siinä ohessa. Täytyy muistaa hengittää, kokea, elää täysillä. Muistaa kuka olen. Vielä täytyisi opetella miten se tapahtuu.