Kuonaa

Ajatukset ovat jumissa. Monta päivää ja viikkoa ne kiertävät kehää riitelemässä, puolustautumassa, loukkaantumassa. Joku kaatoi roskansa päähäni ja nyt ne ovat siellä, saastuttamassa ja likaamassa. Niistä ei pääse millään eroon. Siksi kauniille, innostaville, toivoa tuottaville ajatuksille ei ole tilaa. Ja minä olen vihainen, niin todella vihainen. Pitäkää kuonanne, minä haluan liljoja, pajunkissoja ja lämpimiä sylejä!!!

Joku päivä vielä keksin, miten saan toisten kaatopaikan pois sisältäni. Sitten on taas tilaa levähtää, ja lopulta antaa surun tulvia. Joskus sen jälkeen voi jälleen koittaa kevät. Sitä odotan.

 

post

Näkymätön kotiäiti

Tänä kesänä sain huomata melko konkreettisesti, miten vähän kotiäitejä arvostetaan yhteiskunnassamme. Tuntuu siltä, että kotiäiti on se, joka vain vaihtaa vaippoja ja laittaa ruokaa aamusta iltaan, eikä hänestä tarvitse ajatella mitään sen enempää.

Olin loppukesästä yhä vain väsynyt, mutta täynnä intoa uusista ideoista, joiden kautta pääsen takaisin töiden ja luovuuden pariin. Halusin kertoa ideoistani, saada palautetta ja verkostoitua. Kysellä vinkkejä, löytää yhteistyökumppaneita, puida ideoitani. Olla enemmän minä kuin pitkään aikaan.

Kävimme kyläilemässä, ja odotin hetkeä, jolloin voisin kertoa ideoistani. Kukaan ei kysynyt, mitä minulle kuuluu, useamman päivän aikana. Intoni laantui, jätin kertomatta. Ketään ei kiinnostanut.

Kävimme myös toisessa paikassa vierailulla. Jälleen olisin halunnut jutella omistakin jutuistani. Mutta vain mieheni työkuulumisia kyseltiin.

Totesin, että kotiäiti on näkymätön. Monet ihmiset näyttävät olettavan kysymättä, että kotiäidin kuulumiset tiedetään, koska ei kai hänelle voi muuta kuulua kuin vaipanvaihtoa ja ruoanlaittoa.

Mutta kotiäidilläkin on tunteet, persoona, ajatuksia ja mielipiteitä. Suunnitelmia, intohimoja ja haluja. Näkökulmia muustakin kuin vaippamerkeistä, muunkinlaisia persoonallisuuspiirteitä kuin lempeys ja kärsivällisyys. Mutta oletus näköjään on, että noilla asioilla ei ole väliä, kun on kyseessä kotiäiti.

Ei ihme, että kauan kotona oltua oma persoonallisuus alkaa haalistua näkyvistä ja minuus unohtua. Muiden ihmisten silmistä kun heijastuu vain Äiti.

Jatkossa pidän itse huolen siitä, että kun tapaan ihmisiä, katson heitä silmiin ja kysyn Mitä sinulle kuuluu? Varsinkin silloin, jos jo itse kuvittelen, ettei heille kuulu mitään erityistä.

Tosirakkautta

Välillä lasten kanssa on todella raskasta. Tämän vuoden aikana valitettavan usein.

Mutta sitten noita pimpuloita katsoo ja näkee heidät juuri sellaisina kuin he ovat – uskomattoman hienoina mini-ihmisinä, rakkauden lähettiläinä, täydellisinä pakkauksina. Sydämen täyttää niin suuri rakkaus ja hellyys, ettei sellaista olisi koskaan uskonut tuntevansa.

Tosirakkautta, Made for Life.

Rakkaat palleroiset

Suru tanssii

Miten tanssia, kun on täynnä uupumusta ja surua?

Tanssi tulee sisältä ja tanssii itse itsensä. Suru tanssii. Se tunkee käsivarsiin ja alkaa liikuttaa niitä, liikuttaa sydäntä ja rintakehää, puristaa kyyneleet silmistä ja suruvalituksen jostain syvältä, itsen syövereistä. Se ojentaa sormet kurkottamaan, tavoittelemaan, kääntää ne puristamaan, halaamaan, koskettamaan. Se kouristaa joka paikasta, tiristää pinnan alla muhivan pahan olon joksikin konkreettiseksi, liikkeeksi, kyyneliksi. Se puhdistaa, mutta myös verottaa. Uuvuttaa ja tyhjentää.

Tanssin isälleni hautajaisten muistotilaisuudessa. En esiintynyt, tanssin vain, isälle. Hautajaisvieraat todistivat tilannetta, mutta se oli isän ja minun välinen juttu, rukous poismenneelle. Älä jätä, tanssi sanoi. Älä mene pois ja jätä yksin. Ole tässä ja nyt, minun kanssani. Tanssitaan yhdessä, sydämet toisiinsa kietoutuneina. Minun sydämeni sykkii nyt sinunkin puolestasi, kun omasi ei jaksanut. Ole minussa, eletään vielä yhdessä.

Tänään tanssin isän kanssa taas pitkästä aikaa. Sydämestä purkautuu jotain, mikä ei ehkä enää koskaan jätä rauhaan. Sattuu ja puhdistaa samanaikaisesti.

Arvo Pärt antaa tanssille tilan. Kuuntele.

 

***

Liitin Luovimista -blogin Blogloviniin. Follow my blog with Bloglovin

post

Hyväksymisestä ja vähän pedagogiikastakin

Tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on on jokaisen ihmisen perusoikeus. Harmi vain tämä tuntuu käytännön tasolla olevan yksi suurimmista ihmisten välisistä ongelmista – toista ei hyväksytä ja häntä yritetään muuttaa oman mielen mukaiseksi. Toisen elämää yritetään mestaroida, toista syytellään siitä, että hän on sellainen kuin on, suututaan siitä, että toinen elää itse omaa elämäänsä ja tekee omat päätöksensä.

Oikeampi osoite muutosyrityksille löytyisi peiliin katsomalla. Jos on vaikeuksia hyväksyä toinen ihminen sellaisenaan, ongelma ei löydy siitä toisesta vaan itsestä. Vain itseään ja omia asenteitaan voi muuttaa, muu on väkivaltaa toista ihmistä kohtaan. Toki huonoa käytöstä ei tarvitse keneltäkään ottaa vastaan, mutta ihminen itse ja hänen käytöksensä ovat erillisiä asioita. Voi hyväksyä ihmisen, vaikkei hänen käytöstään hyväksyisikään.

Niin, en tietystikään purkaudu tästä aiheesta ihan sattumalta. Tämän raskaista raskaimman vuoden keskellä olen joutunut tällaisenkin turhanpäiväisen draaman kohteeksi: joku ei voi hyväksyä minua sellaisena kuin olen ja käyttäytyy siksi lapsellisesti ja asiattomasti. Todella loukkaavasti, ihmissuhteita hajottavasti ja epäkypsästi. Silti hänen palautteensa minulle on, että voisin jo kasvaa aikuiseksi. Jep. Ja kun ei riitä voimia turhanpäiväisyyksiin niin yritän opetella asioiden silleen jättämistä, rakentaviin asioihin keskittymistä. Tällaisten voimia vievien asioiden jättämistä omaan arvoonsa ja paukkujen käyttämistä siihen, mikä kantaa ja lisää jaksamista. Elämän hyväksymistä sellaisena kuin se on nyt. Haastavaa, mutta toivon, että lopulta palkitsevaa.

Olen itse viittä vaille valmis koulutettu tanssipedagogi. Toivon mukaan saan tutkintopaperit käteen joulukuussa. Pedagogin opinnot ovat olleet todella mieltä avaava ja kasvattava kokemus. Yksi tärkeimmistä opeista on ollut dialogisen pedagogiikan* oivallus: ”minä ja sinä”. Eli toisen ihmisen toiseuden hyväksyminen. Minä olen minä ja sinä olet sinä. Opettajan tehtävä ei nykyaikaisimmillaan ole sama kuin ennen. Opettaja ei kaada viisaana tietoa vastaanottavaisen objektin, oppilaan, päähän, vaan opettajan tehtävä on mahdollistaa opiskelijan opiskeleminen. Ei siis oppiminen, jonka toinen toteuttaa lähes toisen puolesta, vaan opiskeleminen, josta oppija vastaa itse. Opettaja antaa välineet, tehtävät, tilanteet, tilaisuudet, opiskelija itse oppii, olemalla subjekti eikä objekti. Kukaan ei mestaroi ketään, vaan antaa toisen ihmisen loistaa omana itsenään. Kunnioittaa toista ihmistä kykenevänä ja pätevänä ihmisenä.

Sama asia pätee jokaikiseen ihmissuhteeseen. Opettajan ja opiskelijan, vanhemman ja lapsen, tutun ja tuntemattoman väliseen. Yksinkertaista, mutta jostain syystä niin kovin vaikeaa. Paljon draamaa voitaisiin välttää muistamalla vain tämä – minä olen minä ja sinä olet sinä. Hyväksymällä toinen ihminen sellaisena kuin hän on.

Jättää silleen. Antaa olla. Tämä on yksi tämän vuoden tosielämän suurista oppimistehtävistäni. Miten toteuttaa se ihan oikeasti käytännön tasolla, rauhallisella mielellä, kun ympärillä tyrskyää ja myrskyää?

 

*Dialogisen ajattelun isä on filosofi Martin Buber, jonka kirja ”Minä ja sinä” on dialogisen filosofian perusteos. Kasvatusfilosofi Paulo Freire johti dialogisuuden pedagogiikan puolelle. Hänen tunnetuin teoksensa on ”Sorrettujen pedagogiikka”.