Ilmaa

Mietin tänään puolitoistavuotiaan poikani untuvaista päätä nuuhkiessani, miltä rakkaus omiin lapsiin tuntuu. Sana rakkaus tuntui yhtäkkiä jotenkin liian etäiseltä ja abstraktilta. Se jäi jotenkin vajaaksi.

Lapset ovat ilmaa, jota hengitän, tuli mieleeni.

Niin. Nyt kun lapset ovat tässä, olemassa, ilman heitä ei olisi mitään. Ei olisi ilmaa.

Välillä on tärkeää tuulettaa kun ilma uhkaa käydä tunkkaiseksi ja happi on vähissä. Mutta lapset ovat perustilani. Olla heidän kanssaan, hengittää heitä sydämelläni. He ovat osa minua. Kriittinen, elintärkeä osa.

Otan lapsen syliini ja halaan. Menen sitten pois, tekemään omia juttujani, tuulettumaan. Voidaksesi tulla jälleen takaisin hengittämään rakkaitani, kaikkiin soluihini.

 

 

 

 

post

Kurssilla – Säröä ja elämän kerroksellisuutta

Sain elokuun puolivälissä itselleni nykyään harvinaisen tilaisuuden osallistua viikon mittaiselle, kokopäiväiselle kurssille koulussa. Aion viimeinkin valmistua joulukuussa, jos vain kaikki sujuu niin kuin ajattelen, ja tämä taisi nyt olla viimeinen kerta, kun pääsin osallistumaan ilmaiseen yliopisto-opetukseen. Sen mahdollisti Miehen isäkuukauden viimeiset rippeet. Olin aivan liekeissä – tämä viikko tuntui varsinaiselta keitaalta kotiarjen keskellä.

Kurssin nimi oli Improcamera. Tällä kurssilla impro+kamera tarkoitti sellaista liikkeen/tanssin ja videokuvaamisen yhdistämistä, jonka seurauksena ei ole erillistä kuvaajaa ja kuvattavaa kohdetta, vaan sekä kuvaaja että kuvattava liikkuvat yhdessä, aidosti vuorovaikutuksessa ja toimintaan osallistuvina ihmisinä. Kuvaajan ja kuvattavan roolitkin voivat vaihtua yhtäkkiä, orgaanisesti ja leikkisästi. Kuvamateriaali on välillä aika lennokasta, mutta mielestäni todella elävää ja elämänmakuista. Tunnelmat välittyvät hyvin.

Aluksi vähän arastelin ajatusta kuvattavana olemisesta ja varsinkin kuvaamisesta. Suhde kameraan alkoi kuitenkin tuntua mielenkiintoiselta, kun se oli elävä ja välitön eikä ulkopuolinen ohjaaja määrännyt suhteesta siihen. Koin olevani subjekti, tekijä, enkä objekti, kohde.

Haluan jatkossa pitää tällaista elävää videotyöskentelyä mukana työssäni. Vaikka koin kuvaamisen hieman vaikeaksi ja vieraaksi, motivaatio kokeilla ja harjoitella tätä työtapaa oman työparin kanssa on korkealla. Saatan jopa kokeilla videoida omaa soolotyöskentelyänikin itse, jollain tapaa. Ehkä jotain kuvamateriaalia saattaa päätyä tänne blogiinkin!

Viikko toi kuvaamiseen liittyvien asioiden lisäksi mukanaan myös valtavat määrät muunlaisia ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Tässä joitain niistä, päiväkirjamaisesti bussimatkoilla kirjoitettuina, jälkikäteen jatkettuina ja hieman tarkennettuina.

***

On kummallista ja väsyttävääkin keskittyä koko päivä samaan asiaan. Harvinaista. Kolmeen vuoteen en ole voinut keskittyä rauhassa juuri mihinkään, ilman keskeytyksiä. Ja nyt tuntikausia samana päivänä, monta päivää peräkkäin. Hengästyttävää.

Aamulla on rauhallista aikaa olla vain, katsella lasisen katon läpi sinistä taivasta ja keltaisia rapattuja seiniä kohoamassa taivasta kohti. Ajatella omia ajatuksia. Luovuuden materiaalia. Kävellä Hakaniemessä omaan tahtiin. Lähden tarpeettoman aikaisella bussilla ja varastan itselleni luksusaikaa.

Helsinki on minulle kuin aavekaupunki. Täynnä muistoja menneistä hetkistä omassa elämässä. Aikoja jolloin elin toisin. Nykyhetkeen tämä kaupunki ei juuri liity, käyn täällä vain muutamia kertoja vuodessa.

Vanhassa tutussa ympäristössä on omituisia kerroksia. Oma eksä, ystävän eksä, opettajia, jotka nykyään ovat kollegoita. Samat työntekijät, vaihtuneet opiskelijat. Traumaattinen henkilö muuttunut sellaiseksi, näennäisesti, kuin alkuperäinen, positiivinen, kokemus oli. Ajatukset ja tunteet myllertävät.

Hassua olla kaksikymppisten seurassa, tuntuu etten edes muista lapsetonta aikaa enää.

***

On hauskaa leikkiä ja olla höpö, tehdä itselle luontevia asioita. Oma huumorintaju on vielä olemassa. Töissä olen aika höpsö jos siihen on tilaisuus. Mihin se katoaa kotona?

Toiminnallista huumoria. Täytyy ottaa käyttöön lasten kanssa. Kun improvisoin päivällä, on helppoa hupsutella lasten kanssa illalla. Samalla taajuudella, samanlaista höpinää ja hupsutusta. Arjessa on vastuu hoitotoimenpiteistä ja leikki katoaa. Ehkä sama tapahtuu vangustenhuollossa?

Jos väsyttää, kotiarjessa täytyy silti toimia, ei voi jäädä passiiviseksi. Työelämässä myös. Ei ole sitä luksusta, että voisi heittäytyä odottamaan, että muut hoitavat hommat. Parikymppisille opiskelijoille joutilaisuuteen tai tekemättömyyteen heittäytyminen näyttää olevan vielä vaihtoehto. Havaitsen olevani melko aikuinen, vaikka höpsöttelenkin.

***

Kuinka kosketus on tärkeää. Hyväksyvä ja hyväätarkoittava. Täytyy hyväksyä itsensä kun joku koskee, häpeä katoaa, koska on hyväksyttynä. Ei ole väliä kuka koskee, kun kaikkien tarkoitus on hyvä. Kehollisuus ja kosketus on tervettä, se ruokkii sielua. Turvalliset puitteet ja luottamuksellisuus ovat kuitenkin tärkeitä, muuten kosketus voi hajottaa.

***

Kaipaan trashestetiikkaa elämään. Säröä, rosoa. Energian purkautumista. Syvyyttä, kurkistusta pinnan alle, täydellisyyden välttämistä. Ei tarvitse olla siistiä, täydellistä ja puhdasta, vaan myös kaaosta ja likaa, pyörremyrskyä. Mutta ei rikkomista ja tuhoamista.

Mitä se on vaatteiden ompelun kannalta? Tekisi mieli repiä kangasta, mutta se ei käytännössä johda toivottuun tulokseen, täytyy käyttää saksia. Repeämiä, reikiä, paikkoja, pitsiä, ryppyjä ja rutistuksia. Haluan kokeilla. Aino-mekko trash-versiona?

Tanssissa särö on energialla leikkimistä, erilaisia suhteita, kuvia, mutta ei välttämättä kuvia tosielämästä, vaan mahdollisista tilanteista, mahdollisista elämistä. Toisaalta liikettä todellisista tunteista, omassa todellisessa kehossa.

Metrossa näen mainoskuvia tanssitunneista. Balettikuvissa lapset ovat nättejä objekteja, opettelevat olemaan korrektisti. Sievistelevää. Menevämmässä kuvassa tyttö elää, riehaantuu, riemuitsee. Sitä arvostan tanssissa, ihmistä ja elämänmakua.

Tekee mieli tehdä jotain groteskia. Olla olematta siisti ja korrekti. Unohtaa muut.

Suomessa kaikki on niin siistiä.

 

post

Äiti ja lapset vihreissään

Ihastuin loppukeväästä kolmeen asiaan: Eurokankaan ananassiivutrikooseen (jota hankin ihanan edulliseen metrihintaan kahdessakin värissä), Mekkotehdas aikuisille -kirjan Vilma-mekon kaavaan sekä Ottobren numerossa 3/2015 olleeseen lasten Passerine-kesähaalarikaavaan. Lisäksi halusin kokeilla lasten bodyn ompelemista ihan ensimmäistä kertaa. Näistä eväistä syntyi vihreä vaatekombo minulle ja lapsille. Kaikki tuotokset menivät heittämällä tämän hetken lempivaatteiden joukkoon!

Vilma-mekko ja Passerine-haalari

(Tähän väliin kerron, että tein valokuvien suhteen valinnan peitellä omia kasvojani niissä kuvissa, joissa ne näkyvät selkeästi ja tunnistettavasti ilman vahvoja maskeerauksia tai muuta ulkonäköä muokkaavaa. Kirjoitan henkilökohtaisista aiheista, joten haluan näin suojata hieman itseäni. Lapset näkyvät kuvissa omina itseinään, koska en varsinaisesti kirjoita heistä.)

Vilma-mekon kaava on mielestäni todella onnistunut. Mekko on ihanan mukava ja pehmeä, ja peittää armollisesti raskauksien jälkeistä jäännösmahakumpua. Saatan kuitenkin lisätä omaan mekkooni kaavaan kuuluvat hihakaariot vielä myöhemmin, eli sellaiset hieman levenevät, noin 10 cm mittaiset jatkeet. Tällaisenaan juuri tämä hihallinen ananasmekko tuntuu minusta aavistuksen verran yöpukumaiselta, ja luulen hihansuuosien vähentävän sitä fiilistä.

Kanttasin pääntien mekon trikoolla, käyttäen kantinkääntäjää apuna, ja pääntie jäi aavistuksen verran liian löysäksi ja tuntuu hitusen liian avaralta. Seuraavan kerran kun käytän Vilma-kaavaa, leikkaan ehkä pääntien sentin-pari pienempänä ja kanttaan sen joko resorilla tai trikoolla hieman tiukemmin, ilman kantinkääntäjää.

Vilma-mekko ja Passerine-haalari

Tytön Passerine-haalari on aivan ihana! Haalarissa on takapuolella melko matala pääntien kaarre sekä reunasta toiseen kulkeva tamppi. Näiden avulla lapsen on helppo pukea ja riisua haalari vaikka itse, ja tamppi estää vaatetta valahtamasta päältä silloin kun sitä ei toivota. Aion ommella tästä myös talviversion, jonka teen joustocollegesta, pidemmillä hihoilla ja lisäten nepparikiinnityksen eteen, jotta pääntien voi nostaa takaa normaalille paidan niskakorkeudelle.

Passerine-haalari ja Kisuliini-body

Pojan body on tehty Ottobren numero 6/2012 Kisuliini-bodyn kaavalla. Alkuperäisessä kaavassa ei ole neppareita pääntiellä, mutta monien muiden tapaan lisäsin nappilistan toiseen raglansaumaan. Kaarrekohdat olivat hieman haastavat ja resorikanttaus hieman ruttaa kangasta kääntyessään pääntieltä raglansaumaan, mutta käytössä se ei haittaa yhtä paljon kuin mitä sitä ommellessa harmittelin. Tämä on tosiaan ensimmäinen body, jonka ikinä olen ommellut! Kaava on meidän pienelle hoikkeliinipojalle oikein passeli, ja olen myös tyytyväinen pitkistä hihoista, joiden ansiosta body varmaankin mahtuu pojalle vielä pitkään. Apilakankaan nimeä ja alkuperää en tiedä, sillä olen saanut pienen palaseni tilkkuostosten joukossa.

Passerine-haalari ja Kisuliini-body

Pojallekin aion ommella vihreästä ananaskankaasta paidan, kunhan ehdin 🙂 Kangasta on vielä jäljellä jonkin verran, joten saattaa siitä jotain muutakin syntyä!

Vihreästä ananaskankaasta syntyi myös hihaton Vilma syntymäpäivälahjaksi ystävälleni. Siitä innostuneena ompelin itselleni samanlaisen, mutta oranssinkeltaisen. Hihattomien mekkojen pääntiet ja kädentiet käänsin kapeasti framilonilla, joten ne ovat mukavan napakat eivätkä paljastele rinnusosastoa turhaan.

Keltainen hihaton Vilma-mekko

Ja koska ystävä, jolle vihreän Vilman ompelin on myös työparini ja meillä on nyt tämä samistelumahdollisuus, jokin yhdistelmä näistä kolmesta Vilma-mekosta saattaa hyvinkin päätyä puvustukseksi johonkin tanssitilanteeseen 😀

 

Kuonaa

Ajatukset ovat jumissa. Monta päivää ja viikkoa ne kiertävät kehää riitelemässä, puolustautumassa, loukkaantumassa. Joku kaatoi roskansa päähäni ja nyt ne ovat siellä, saastuttamassa ja likaamassa. Niistä ei pääse millään eroon. Siksi kauniille, innostaville, toivoa tuottaville ajatuksille ei ole tilaa. Ja minä olen vihainen, niin todella vihainen. Pitäkää kuonanne, minä haluan liljoja, pajunkissoja ja lämpimiä sylejä!!!

Joku päivä vielä keksin, miten saan toisten kaatopaikan pois sisältäni. Sitten on taas tilaa levähtää, ja lopulta antaa surun tulvia. Joskus sen jälkeen voi jälleen koittaa kevät. Sitä odotan.

 

Seuraa Luovimista Facebookissa ja Bloglovinissa!

Luovimista voi nyt seurata Bloglovinin sekä oman Facebook-ryhmän kautta. Linkkinappulat löydät tuosta sivupalkista heti hakutoiminnon alta, tai sitten voit käyttää näitä suoria osoitteita:

https://www.bloglovin.com/blogs/luovimista-14407729

https://www.facebook.com/luovimista

Blogin voi myös lisätä omien WordPress-seurattavien joukkoon.

Tervetuloa mukaan kaikki sekä uudet että vanhat lukijat! 🙂