post

Hyväksymisestä ja vähän pedagogiikastakin

Tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on on jokaisen ihmisen perusoikeus. Harmi vain tämä tuntuu käytännön tasolla olevan yksi suurimmista ihmisten välisistä ongelmista – toista ei hyväksytä ja häntä yritetään muuttaa oman mielen mukaiseksi. Toisen elämää yritetään mestaroida, toista syytellään siitä, että hän on sellainen kuin on, suututaan siitä, että toinen elää itse omaa elämäänsä ja tekee omat päätöksensä.

Oikeampi osoite muutosyrityksille löytyisi peiliin katsomalla. Jos on vaikeuksia hyväksyä toinen ihminen sellaisenaan, ongelma ei löydy siitä toisesta vaan itsestä. Vain itseään ja omia asenteitaan voi muuttaa, muu on väkivaltaa toista ihmistä kohtaan. Toki huonoa käytöstä ei tarvitse keneltäkään ottaa vastaan, mutta ihminen itse ja hänen käytöksensä ovat erillisiä asioita. Voi hyväksyä ihmisen, vaikkei hänen käytöstään hyväksyisikään.

Niin, en tietystikään purkaudu tästä aiheesta ihan sattumalta. Tämän raskaista raskaimman vuoden keskellä olen joutunut tällaisenkin turhanpäiväisen draaman kohteeksi: joku ei voi hyväksyä minua sellaisena kuin olen ja käyttäytyy siksi lapsellisesti ja asiattomasti. Todella loukkaavasti, ihmissuhteita hajottavasti ja epäkypsästi. Silti hänen palautteensa minulle on, että voisin jo kasvaa aikuiseksi. Jep. Ja kun ei riitä voimia turhanpäiväisyyksiin niin yritän opetella asioiden silleen jättämistä, rakentaviin asioihin keskittymistä. Tällaisten voimia vievien asioiden jättämistä omaan arvoonsa ja paukkujen käyttämistä siihen, mikä kantaa ja lisää jaksamista. Elämän hyväksymistä sellaisena kuin se on nyt. Haastavaa, mutta toivon, että lopulta palkitsevaa.

Olen itse viittä vaille valmis koulutettu tanssipedagogi. Toivon mukaan saan tutkintopaperit käteen joulukuussa. Pedagogin opinnot ovat olleet todella mieltä avaava ja kasvattava kokemus. Yksi tärkeimmistä opeista on ollut dialogisen pedagogiikan* oivallus: ”minä ja sinä”. Eli toisen ihmisen toiseuden hyväksyminen. Minä olen minä ja sinä olet sinä. Opettajan tehtävä ei nykyaikaisimmillaan ole sama kuin ennen. Opettaja ei kaada viisaana tietoa vastaanottavaisen objektin, oppilaan, päähän, vaan opettajan tehtävä on mahdollistaa opiskelijan opiskeleminen. Ei siis oppiminen, jonka toinen toteuttaa lähes toisen puolesta, vaan opiskeleminen, josta oppija vastaa itse. Opettaja antaa välineet, tehtävät, tilanteet, tilaisuudet, opiskelija itse oppii, olemalla subjekti eikä objekti. Kukaan ei mestaroi ketään, vaan antaa toisen ihmisen loistaa omana itsenään. Kunnioittaa toista ihmistä kykenevänä ja pätevänä ihmisenä.

Sama asia pätee jokaikiseen ihmissuhteeseen. Opettajan ja opiskelijan, vanhemman ja lapsen, tutun ja tuntemattoman väliseen. Yksinkertaista, mutta jostain syystä niin kovin vaikeaa. Paljon draamaa voitaisiin välttää muistamalla vain tämä – minä olen minä ja sinä olet sinä. Hyväksymällä toinen ihminen sellaisena kuin hän on.

Jättää silleen. Antaa olla. Tämä on yksi tämän vuoden tosielämän suurista oppimistehtävistäni. Miten toteuttaa se ihan oikeasti käytännön tasolla, rauhallisella mielellä, kun ympärillä tyrskyää ja myrskyää?

 

*Dialogisen ajattelun isä on filosofi Martin Buber, jonka kirja ”Minä ja sinä” on dialogisen filosofian perusteos. Kasvatusfilosofi Paulo Freire johti dialogisuuden pedagogiikan puolelle. Hänen tunnetuin teoksensa on ”Sorrettujen pedagogiikka”.

post

Luoviminen alkakoon

Täytin parisen viikkoa sitten 37 vuotta. Ystäväni, työkumppanini sanoi silloin, että ”Pau heräsi tänään eloon!” Olen nimittäin taas palannut työajatusten ja –innostuksen pariin ja tuona päivänä olin aivan liekeissä asiasta.

Olen nyt ollut kotiäitinä reilut kolme vuotta. Suurin osa tästä ajasta on ollut mukavaa, ihanaa ja kaikkea muuta positiivista, olen viihtynyt kotona.

Mutta viime talvi meni yli voimien. Mies painoi töitä non stop lähes koko talven ja minulla jatkui samaasamaasamaa arkea vauvan ja kaksivuotiaan (nyt jo 1- ja 3-vuotiaiden) kanssa kotona. Uuvuin. Ja siihen päälle isäni kuoli yllättäen. Elämältä tuntui olevan pohja poissa. Itketti, ärsyynnyin, huusin, ahdisti. Tunteiden purkamiselle ei ollut tilaa. Arki sujui jotenkuten, mutta kun ajoin autoa yksin, aloin itkemään hillittömästi. Se oli ainoa aika, jolloin vapaalle ajatusvirralle oli tilaa.

Nyt kun mies on ollut isyys- ja kesälomilla jo yli kolmen kuukauden ajan ja olemme viettäneet kesää mökillä jo kaksi ja puoli kuukautta, väsymys on edelleen läsnä, mutta olen keksinyt, mitä tarvitsen, että pääsen sen yli.

Tarvitsen luovuutta. Pitkiä ajatuskaaria ja prosesseja. Töitä. Oman alan töitä.

En aio palata töihin ja laittaa lapsia päivähoitoon, vaan tehdä isomman työprojektin vähitellen, pikkuhiljaa omassa aikataulussa, lukuvuoden aikana. Soolotanssiteoksen. Ja sille esityksiä.

Palaan takaisin olemaan luova. Toteuttamaan isoja luovia kokonaisuuksia ja vuorovaikutusta erilaisten ihmisryhmien kanssa. Ajattelemaan luovia ajatuksia.

Oma alani on tanssitaide. Harrastukseksi teen myös paljon käsitöitä, nykyään enimmäkseen vaatteiden ompelua. Omaksi ilokseni, käytännön hyödyksi, saadakseni jotain omaa ja innostavaa tähän perusarkeen.

Tämä blogi kertoo näistä aiheista sekä kaikenlaisista kotiäidin ajatuksista. Luovin ja luon kotiarjessa ja työssä. Luovan prosessin etenemistä ja valmistumista, käsitöitä.

So let the game begin – Tervetuloa mukaan!

 

*Blogin alusta löytyy myös joitakin postauksia edellisen blogini ajoilta.