post

Näkymätön kotiäiti

Tänä kesänä sain huomata melko konkreettisesti, miten vähän kotiäitejä arvostetaan yhteiskunnassamme. Tuntuu siltä, että kotiäiti on se, joka vain vaihtaa vaippoja ja laittaa ruokaa aamusta iltaan, eikä hänestä tarvitse ajatella mitään sen enempää.

Olin loppukesästä yhä vain väsynyt, mutta täynnä intoa uusista ideoista, joiden kautta pääsen takaisin töiden ja luovuuden pariin. Halusin kertoa ideoistani, saada palautetta ja verkostoitua. Kysellä vinkkejä, löytää yhteistyökumppaneita, puida ideoitani. Olla enemmän minä kuin pitkään aikaan.

Kävimme kyläilemässä, ja odotin hetkeä, jolloin voisin kertoa ideoistani. Kukaan ei kysynyt, mitä minulle kuuluu, useamman päivän aikana. Intoni laantui, jätin kertomatta. Ketään ei kiinnostanut.

Kävimme myös toisessa paikassa vierailulla. Jälleen olisin halunnut jutella omistakin jutuistani. Mutta vain mieheni työkuulumisia kyseltiin.

Totesin, että kotiäiti on näkymätön. Monet ihmiset näyttävät olettavan kysymättä, että kotiäidin kuulumiset tiedetään, koska ei kai hänelle voi muuta kuulua kuin vaipanvaihtoa ja ruoanlaittoa.

Mutta kotiäidilläkin on tunteet, persoona, ajatuksia ja mielipiteitä. Suunnitelmia, intohimoja ja haluja. Näkökulmia muustakin kuin vaippamerkeistä, muunkinlaisia persoonallisuuspiirteitä kuin lempeys ja kärsivällisyys. Mutta oletus näköjään on, että noilla asioilla ei ole väliä, kun on kyseessä kotiäiti.

Ei ihme, että kauan kotona oltua oma persoonallisuus alkaa haalistua näkyvistä ja minuus unohtua. Muiden ihmisten silmistä kun heijastuu vain Äiti.

Jatkossa pidän itse huolen siitä, että kun tapaan ihmisiä, katson heitä silmiin ja kysyn Mitä sinulle kuuluu? Varsinkin silloin, jos jo itse kuvittelen, ettei heille kuulu mitään erityistä.

post

Luoviminen alkakoon

Täytin parisen viikkoa sitten 37 vuotta. Ystäväni, työkumppanini sanoi silloin, että ”Pau heräsi tänään eloon!” Olen nimittäin taas palannut työajatusten ja –innostuksen pariin ja tuona päivänä olin aivan liekeissä asiasta.

Olen nyt ollut kotiäitinä reilut kolme vuotta. Suurin osa tästä ajasta on ollut mukavaa, ihanaa ja kaikkea muuta positiivista, olen viihtynyt kotona.

Mutta viime talvi meni yli voimien. Mies painoi töitä non stop lähes koko talven ja minulla jatkui samaasamaasamaa arkea vauvan ja kaksivuotiaan (nyt jo 1- ja 3-vuotiaiden) kanssa kotona. Uuvuin. Ja siihen päälle isäni kuoli yllättäen. Elämältä tuntui olevan pohja poissa. Itketti, ärsyynnyin, huusin, ahdisti. Tunteiden purkamiselle ei ollut tilaa. Arki sujui jotenkuten, mutta kun ajoin autoa yksin, aloin itkemään hillittömästi. Se oli ainoa aika, jolloin vapaalle ajatusvirralle oli tilaa.

Nyt kun mies on ollut isyys- ja kesälomilla jo yli kolmen kuukauden ajan ja olemme viettäneet kesää mökillä jo kaksi ja puoli kuukautta, väsymys on edelleen läsnä, mutta olen keksinyt, mitä tarvitsen, että pääsen sen yli.

Tarvitsen luovuutta. Pitkiä ajatuskaaria ja prosesseja. Töitä. Oman alan töitä.

En aio palata töihin ja laittaa lapsia päivähoitoon, vaan tehdä isomman työprojektin vähitellen, pikkuhiljaa omassa aikataulussa, lukuvuoden aikana. Soolotanssiteoksen. Ja sille esityksiä.

Palaan takaisin olemaan luova. Toteuttamaan isoja luovia kokonaisuuksia ja vuorovaikutusta erilaisten ihmisryhmien kanssa. Ajattelemaan luovia ajatuksia.

Oma alani on tanssitaide. Harrastukseksi teen myös paljon käsitöitä, nykyään enimmäkseen vaatteiden ompelua. Omaksi ilokseni, käytännön hyödyksi, saadakseni jotain omaa ja innostavaa tähän perusarkeen.

Tämä blogi kertoo näistä aiheista sekä kaikenlaisista kotiäidin ajatuksista. Luovin ja luon kotiarjessa ja työssä. Luovan prosessin etenemistä ja valmistumista, käsitöitä.

So let the game begin – Tervetuloa mukaan!

 

*Blogin alusta löytyy myös joitakin postauksia edellisen blogini ajoilta.

 

Maa työntää kiviä

Jotkut asiat tuntuvat raskailta.

Että on hetkittäin niin väsynyt ja uupunut, etteivät voimat riitä omien lasten kanssa olemiseen.

Että huutaa turhista pienille lapsilleen, koska ei jaksa.

Että ei saa olla rauhassa, vaikka todella tarvitsisi sitä.

Ettei saa edes surra rauhassa.

Että toisten tarpeet menevät jatkuvasti omien edelle.

***

Jotkut asiat ovat ihan liian kipeitä ajateltaviksi.

Että isää ei enää ole.

Että isä makasi letkuissa ja korvat alkoivat jo sinertää, iho oli viilentynyt.

Että kävelin ulos sairaalasta, maailmaan ilman isää.

Että isä makasi arkussa ja nyt ei sitä vähääkään enää ole. Tuhkattu.

Että isä on kuollut.

***

Todellisuus ei tunnu todelta. Mikä osa tästä on valhetta?

Sekö, että isä ei enää kävele pohjoisilla kaduilla, istu tuoleissa, mittaile puutarhahuonekaluja?

Sekö, ettei hän enää vastaa puhelimeen jos soitan?

Sekö oli valhetta, että isä oli vahva, eläväinen, vienosti hymyilevä, vielä muutama kuukausi sitten?

Muunlaiseksi ei koskaan ehtinyt.

En ymmärrä.

***

Muistoissa isä on aina vain kävelemässä, edelläni. Niin vahvasti, että teho-osastolle kulkiessa melkein näin hänet, selkä minuun päin kulkemassa, vakosamettihousuissaan. Tai silmät sulkiessani hän istuu yhä kotonaan kirja kädessä, lasit nenällään.

Eikä näitä asioita enää oikeasti ole.

En todellakaan ymmärrä.

***

Joskus usko elämän kantavaan voimaan horjuu. Kaikki lipsuu käsistä, maa vajoaa jalkojen alta, aika muuttuu.

Maa joka työntää kiviä alle

Runossa sen voi tavoittaa. Kun kallio ei ole enää kallio, vakaa ei ole enää vakaa.

Ystävä lähetti tämän runon lohdutukseksi. Se kolahti.

 

”Ne kaikki putosivat sylistäni,

puutarha, talo, äänet, huoneet,

lapsi: pääskynen ja kala kädessään,

putosivat maahan

joka kivet työnsi.

 

Olen tyhjä huone,

ilmansuunnat ympärillä,

kivet ilman jalkoja,

istuvat kivet, opetetut.

Mutta kädelläni

kohoaa kaikki mitä rakastin,

piha, ruusut, saviruukkutalo,

täydellinen,

talo niin kuin kota, hiljaiset siemenet,

kuolema ja liike kudoksessaan,

 

pieni kaivo, pieni koira, näkymätön kaulanauha.

Pieni huone, pienet luukut, pienet vilkkaat nauhakengät,

sydäntä ja juoksemista varten.

Kengät kammiosta eteiseen

juoksevat ja vereen rakentavat

lapsensormin kivilaiturin

kivisiä soutajia varten.

 

Unet niin kuin kivet

syvyydessä,

luetut, omistetut kuolemalle.

Ja luukuista, korvista

viritetyt linnut leijailevat

naurua nokassaan,

mozartin pisaroita

zart zart

 

(Eeva-Liisa Manner: Kontrapunkti, kokoelmasta Tämä matka, 1956)

 

”Kukaan ei tarvitse minua tänään”

Hei. Pitkä tauko takana.

Olen ollut väsynyt. Todella väsynyt. Vasta tämän viikon maanantaina tajusin kunnolla, kuinka väsynyt olen, kun sain hyperventilaatiokohtauksen lapsia hoitaessa. Koska aina joku haluaa minusta jotain, koko ajan, yhtä aikaa, mahdottomia yhtälöitä, en riitä. Unen määrässä voisin skarpata ja mennä aikaisemmin nukkumaan, mutta se ei ole nyt se varsinainen juttu.

Mikä se juttu sitten on? Oma identiteetti, jollain lailla (tästä on tullut kirjoitettua aikaisemminkin). Kun olen arjessa olemassa ennen kaikkea muita varten, kuka olen itse? Miten jaksan 24/7/52-arkea?

Mies on painanut töitä aamusta iltaan, maanantaista sunnuntaihin, viikosta toiseen, loppusyksystä saakka. Koulujen lomat (Mies on siis opettaja) ovat aina helpottaneet tilannetta ja tuoneet hengähdystauon, mutta kyllä me olemme kumpikin ihan todella väsyneitä tähän mennessä. Minulla arki on jatkunut päivästä viikosta toiseen ja Miehellä taas ei ole ollut omaa aikaa ollenkaan. Lopputuloksen omalta osaltani voi lukea tuosta toisesta kappaleesta.

Eilen olin todella pitkästä aikaa yksin katsomassa taide-esitystä. Teatteria, taiteilijan omassa kodissa, pienellä joukolla, tuttujen seurassa. Se tuntui. Todella vahvasti. Suolsin tätä tunnetta jälkeenpäin tuttujen mammojen kanssa käytyyn Facebook-keskusteluun ja taidanpa lainata oman osuuteni ihan suoraan tähän. Tuleepa ainakin autenttisesti alkuperäinen tunne 🙂

”No kuulkaapa OLIN ULKONA! Siis että ihan omissa iltamenoissa. Ja kaikenlaista alkoi päässä pyörimään. Ensinnäkin onpa jännää käydä ikään kuin vierailemassa omassa entisessä elämässä – ennen oli normaalia maleksia Kalliossa ja käydä katsomassa taide-esityksiä, suorastaan liian yleistä ja tylsää. Nyt olin ihan että ”meikä täällä ihan pokkana kadulla Kalliossa, ihan yksin, tajuutteko tyypit hei!” Ja ei pelkästään omassa entisessä elämässä vaan entisessä/edelleen nykyisessä _minussa_.

Ajaessa lauloin täysillä musiikin mukana ”nyt on poplaulajan vapaapäivä, kukaan ei tarvitse minua tänään” ym. ja mietin entistä, nykyistä, tulevaa. En haluaisi siihen entiseen, toisaalta nykyään osa siitä entisestä minusta on talviunilla, joskus myöhemmin taas elämä muuttuu ja mua ei tarvita koko ajan, alan elämään jotain välimuotoa näistä menneestä ja nykyisestä. Musta on ihan mahtavaa, miten voimakkaasti kaikki tuntuu nykyään kun menen jonnekin, oikeasti koen silloin jotain enkä vain kyynisesti mieti, että joo onhan näitä esityksiä tehty ennenkin ja aika kulunut ratkaisu jajaja…

Ja tosiaan käyn ikäänkuin vierailulla itsessäni, kun menen vanhoihin ympyröihin. Mulle oli ennen tavallista tehdä taide-esityksiä, tein sitä työkseni, nyt se maailma näyttäytyy erikoisena, arjesta poikkeavana, jossain määrin jopa tarpeettomana ja toisaalta taas hyvin tärkeänä ja syvänä. Autossa laulaessa tajusin, että kotielämässä en oikeastaan tee mitään TÄYSILLÄ vaan olen joko olemassa muita varten ja heidän ehdoillaan tai sitten chillaan, näpertelen. Käsitöiden parissa olen innoissani, mutta en voi rauhassa keskittyä siihenkään, koska joku voi tarvita mua enkä siksi niin osaakaan enää keskittyä. Mutta taidetta tehdessä, tanssiessa, täytyy olla täysillä, tuntea, kokea, antaa mennä, eikä sellaista ole mun elämässä nykyään. Se on työnä hemmetin rankkaa, koska kuka nyt aina jaksaa olla täysillä ja varsinkin käskystä ja tilauksesta. Mutta se on tosi täyttä ja syvää olemista joskus, tosi koskettavaa. Tänään esityksessä oli kyse rakastumisesta, ja sanottiin, että joskus sydän voi olla viallinen jo syntyessään, ja mulle tuli heti mieleen kuva pienestä 1,5 vrk ikäisestä pojastani vuosi sitten, sydänlääkärin tutkittavana, ettei vain sydämestä kuulunut sivuääni tarkoittaisi mitään ongelmia. Niin elävä kuva, en mä täällä perusarjessa pääse tuollaisiin tunnemuistoihin käsiksi, ja siksi tarvitaan taidetta maailmassa. Taide saa aikaan tällaista aivo- ja tunnemyrskyä, kosketusta johonkin itsessä, jota ei saa pyydystettyä kiinni.”

Tämmöisiä mietteitä. Miehen työputki alkaa kohta helpottaa ja sen myötä toivottavasti meidän kaikkien arkikin. Mutta tämän kotielämän jatkuessa edelleen en voi unohtaa itseäni siinä ohessa. Täytyy muistaa hengittää, kokea, elää täysillä. Muistaa kuka olen. Vielä täytyisi opetella miten se tapahtuu.

 

 

 

Omaa aikaa, omia ajatuksia

Viime keväästä saakka mielessä on silloin tällöin häivähtänyt, että mulla ei ole nykyään yhtään syvällistä ajatusta päässä. Ja että jos joku (perheetön ihminen) tutuistuisi muhun nyt, se saattaisi ajatella, että tuo se vaan hoitaa lapsia, leipoo ja neuloo,  että olen varsinainen täti-ihminen.

Onhan se tietysti ihan totta, että tällä hetkellä minun elämäni koostuu pitkälti juurikin lastenhoidosta, ruoanlaitosta ja kotitöistä, ja omaksi virkistyksekseni lähinnä neulon. Mutta oma mielikuvani itsestäni on kyllä paljon muutakin. Tiedän olevani syvällisesti ajatteleva, huumorintajuinen ja monipuolinen ihminen. Olen aina viihtynyt hyvin kotona, mutta sen lisäksi olen nauttinut muiden ihmisten seurasta, keskusteluista, pohdinnoista, tanssista, kehollisuudesta, taiteesta, uusista ympäristöistä ja vaihtelusta. Oikeastaan nämä kaikki edellä mainitut puuttuvat mun tämän hetken arjesta.

On hassua, että asiat, joista nauttii – kuten lapset ja perhe – voivat myös imaista syövereihinsä liian tiiviisti. Ilman mitään masennusoireitakaan voin todeta, että osa minusta on tässä parin viime vuoden aikana ollut aikalailla unessa ja poissa käytöstä. En oikein enää käytä huumorintajuani usein, sillä se on melko vahvasti tilannesidonnaista ja toimintaan liittyvää. En ajattele enkä keskustele syvällisiä, sillä perusarjen pyörittäminen ei stimuloi sellaisia ajatuksia esiin. Olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mutta samalla kertaa jotenkin vähän tyhjä. Olen olemassa enimmäkseen perhettäni varten, ja samalla kertaa he minua varten – ei tämä suinkaan mitenkään yksisuuntaista ole, tämä perhesymbioosi. Mutta osaanko minä itse olla olemassa enää itseäni varten?

Vastaus on, että en taida enää osata. Osaan kyllä ottaa omaa aikaa täällä kotona, roikkua netissä keskustelemassa toisten kotiäitien kanssa, blogata ja lukea toisten blogeja, istua sohvalle neulomaan tai suunnitella ompeluprojekteja. Mutta että osaisin sanoa mulla olis nyt tällainen meno jonka varta vasten suunnittelin, minäpä lähden kohta on nyt opettelun alla.

Ja minähän opettelen sen nyt! Sen, että suunnitelmallisesti pidän itsestäni kiinni ja myös toteutan ne asiat, jotka itsestäni kiinnipitämiseen kuuluvat. Harrastan liikuntaa, tapaan ihmisiä, tanssin, olen minä. Kukaan ei ole sitä tähänkään mennessä estänyt ja kaikkein vähiten Mies, mutta jotenkin olen silti itse uppoutunut olemaan pelkkä äiti. Olen edelleenkin äiti eikä se asia katoa mihinkään (ja mun kullannuppuset ovat tärkeintä mitä voi olla), mutta varmasti olen parempi ja tasapainosempi äiti, jos olen välillä – ja samalla! -. jotain muutakin.

Näitä ajatuksia on selvästi liikkeellä muillakin. Olen itse pyöritellyt tätä postausaihetta päässäni kesäkuusta saakka, mutta jotenkin en ole saanut tästäkään asiasta kunnolla kiinni. Olen nimittäin sellainen ihminen, joka tarvitsee rauhallista ja rajoittamatonta aikaa isoilta tuntuvien projektien käynnistämiseen, kuten vaikka tällaisen ajatustyötä vaativan postauksen kirjoittamiseen. Ja kun intoudun, pitäisi innostuksen aiheesta päästä kirjoittamaan heti eikä sitten kun lapset nukkuvat ja väsyttää liikaa. Sitten kun pääsen käyntiin jonkin asian kanssa, uppoudun siihen kunnolla ja inspiroidun tekemisen myötä. Kunhan vain pääsen liikkeelle. Ja sitä tämä tavallisen arkinen, mutta perusteiltaan – etenkin oman ajankäytön suhteen – ennakoimaton pikkulapsiperhe-elämä ei mahdollista ihan parhaalla tavalla.

Siksi onkin hienoa ja tarpeellista joskus poiketa arjesta. Huomasin tämän perhehäämatkallamme Lontoossa, kun uusi ympäristö kirvoitti ajatuksia vaikka mihin suuntaan, yhteiskunnallisesta näkökulmasta omaan identiteettiin ja parisuhteeseen. Miehellekin kommentoin, että kuinka usein me normiarjessa oikein keskustelemme näin monipuolisesti erilaisista asioista – ei koskaan! Itselleni oli terveellistä huomata, että osaan edelleen inspiroitua, innostua, syventyä ja pohdiskella kuten ennen, en vain saa siihen enää yllykettä niin usein. Noista syntyneistä ajatuksista olisin silloin halunnut blogatakin kaikenlaista, mutta en saanut tilaisuutta syventyä kirjoittamiseen ja niinhän se (jälleen kerran) taas jäi.

Tuntuu siltä, että ensimmäisen lapsen kohdalla tällaiset identiteettiajatukset eivät omalla kohdallani olleet näin pinnalla. Tokihan koko elämä muuttui, mutta otin sen innolla vastaan ja syvennyin uuteen rooliini elämässä. Tytön ollessa vuoden ikäinen sain tietää olevani uudelleen raskaana ja sitä seuraavan syksyn ajan halusin epätoivon vimmalla tehdä kaikkea omaa, kun se vauvavuoden jälkeen oli aiempaa helpompaa ja niin kauan kuin se vielä oli mahdollista. Ennen kuin olisin taas jälleen kerran Imettävä Äiti. Ja nyt kun olen ollut kotiäitinä jo yli kaksi vuotta tämä aihe on pinnalla enemmän kuin koskaan.

Lontoossa sain kymmenen päivän reissulla omaa aikaa jopa neljä kertaa! Miten helppoa oli lähteä käymään muutaman minuutin kävelymatkan päässä sijaitseviin paikkoihin, kuten kampaajalle, tanssitunnille tai elokuviin. Voi kun täällä kotonakin olisi noin paljon mielenkiintoista tekemistä lähietäisyydellä. Tälle kaksi vuotta kotiäitinä olleelle ammattitanssijalle kokemus oman alan tanssitunnista oli suorastaan mindblowing.

Yksi noista oman ajan tilaisuuksista oli treffit Miehen kanssa, kun Miehen sisko tarjoutui hoitamaan meidän lapsiamme yhden illan. Nämä olivat meidän ensimmäiset treffimme kahdestaan yli kahteen vuoteen! Tuntui todella ihmeelliseltä kävellä pikkutunneilla käsi kädessä Hampsteadin kaupunginosan kaduilla, istua elokuvissa kainalokkain ja jutella rauhassa ajatuksista ja tunnelmista. Tuntui, kuin olisin palannut takaisin jonnekin aiempaan minään, joka mielijohteesta muutti ulkomaille asumaan, tapasi ihmisiä ennakkoluulottomasti ja nautti kiireettömyydestä. Nyt kun tämä tuli viimein tehtyä ja tajusimme, kuinka hyvää tällainen kahdenkeskinen aika teki meille, toteutamme sen varmasti uudelleen.

Ja kun nyt olen saanut kokemuksia siitä, miten voin saada osia itsestäni takaisin aktiiviseen tietoisuuteen, aion todellakin alkaa pitämään itsestäni kiinni aiempaa paremmin. Oma aika saattaa nyt tarkoittaa pieniä hetkiä tai ei ihan juuri sitä mitä eniten toivoisin, mutta parempi se sauvakävelylenkkillä yksin käyminen on kuin vain möllöttää kotona ja unohtaa itseni. Tärkeintä tuntuu olevan tietoisuus siitä, että osaan todellakin edelleen olla se sama vanha minä, jos vain saan siihen tilaisuuksia.

Ja niitä täytyisi nyt sitten oppia järjestämään, ihan itse. Hui.