post

Kurssilla – Säröä ja elämän kerroksellisuutta

Sain elokuun puolivälissä itselleni nykyään harvinaisen tilaisuuden osallistua viikon mittaiselle, kokopäiväiselle kurssille koulussa. Aion viimeinkin valmistua joulukuussa, jos vain kaikki sujuu niin kuin ajattelen, ja tämä taisi nyt olla viimeinen kerta, kun pääsin osallistumaan ilmaiseen yliopisto-opetukseen. Sen mahdollisti Miehen isäkuukauden viimeiset rippeet. Olin aivan liekeissä – tämä viikko tuntui varsinaiselta keitaalta kotiarjen keskellä.

Kurssin nimi oli Improcamera. Tällä kurssilla impro+kamera tarkoitti sellaista liikkeen/tanssin ja videokuvaamisen yhdistämistä, jonka seurauksena ei ole erillistä kuvaajaa ja kuvattavaa kohdetta, vaan sekä kuvaaja että kuvattava liikkuvat yhdessä, aidosti vuorovaikutuksessa ja toimintaan osallistuvina ihmisinä. Kuvaajan ja kuvattavan roolitkin voivat vaihtua yhtäkkiä, orgaanisesti ja leikkisästi. Kuvamateriaali on välillä aika lennokasta, mutta mielestäni todella elävää ja elämänmakuista. Tunnelmat välittyvät hyvin.

Aluksi vähän arastelin ajatusta kuvattavana olemisesta ja varsinkin kuvaamisesta. Suhde kameraan alkoi kuitenkin tuntua mielenkiintoiselta, kun se oli elävä ja välitön eikä ulkopuolinen ohjaaja määrännyt suhteesta siihen. Koin olevani subjekti, tekijä, enkä objekti, kohde.

Haluan jatkossa pitää tällaista elävää videotyöskentelyä mukana työssäni. Vaikka koin kuvaamisen hieman vaikeaksi ja vieraaksi, motivaatio kokeilla ja harjoitella tätä työtapaa oman työparin kanssa on korkealla. Saatan jopa kokeilla videoida omaa soolotyöskentelyänikin itse, jollain tapaa. Ehkä jotain kuvamateriaalia saattaa päätyä tänne blogiinkin!

Viikko toi kuvaamiseen liittyvien asioiden lisäksi mukanaan myös valtavat määrät muunlaisia ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. Tässä joitain niistä, päiväkirjamaisesti bussimatkoilla kirjoitettuina, jälkikäteen jatkettuina ja hieman tarkennettuina.

***

On kummallista ja väsyttävääkin keskittyä koko päivä samaan asiaan. Harvinaista. Kolmeen vuoteen en ole voinut keskittyä rauhassa juuri mihinkään, ilman keskeytyksiä. Ja nyt tuntikausia samana päivänä, monta päivää peräkkäin. Hengästyttävää.

Aamulla on rauhallista aikaa olla vain, katsella lasisen katon läpi sinistä taivasta ja keltaisia rapattuja seiniä kohoamassa taivasta kohti. Ajatella omia ajatuksia. Luovuuden materiaalia. Kävellä Hakaniemessä omaan tahtiin. Lähden tarpeettoman aikaisella bussilla ja varastan itselleni luksusaikaa.

Helsinki on minulle kuin aavekaupunki. Täynnä muistoja menneistä hetkistä omassa elämässä. Aikoja jolloin elin toisin. Nykyhetkeen tämä kaupunki ei juuri liity, käyn täällä vain muutamia kertoja vuodessa.

Vanhassa tutussa ympäristössä on omituisia kerroksia. Oma eksä, ystävän eksä, opettajia, jotka nykyään ovat kollegoita. Samat työntekijät, vaihtuneet opiskelijat. Traumaattinen henkilö muuttunut sellaiseksi, näennäisesti, kuin alkuperäinen, positiivinen, kokemus oli. Ajatukset ja tunteet myllertävät.

Hassua olla kaksikymppisten seurassa, tuntuu etten edes muista lapsetonta aikaa enää.

***

On hauskaa leikkiä ja olla höpö, tehdä itselle luontevia asioita. Oma huumorintaju on vielä olemassa. Töissä olen aika höpsö jos siihen on tilaisuus. Mihin se katoaa kotona?

Toiminnallista huumoria. Täytyy ottaa käyttöön lasten kanssa. Kun improvisoin päivällä, on helppoa hupsutella lasten kanssa illalla. Samalla taajuudella, samanlaista höpinää ja hupsutusta. Arjessa on vastuu hoitotoimenpiteistä ja leikki katoaa. Ehkä sama tapahtuu vangustenhuollossa?

Jos väsyttää, kotiarjessa täytyy silti toimia, ei voi jäädä passiiviseksi. Työelämässä myös. Ei ole sitä luksusta, että voisi heittäytyä odottamaan, että muut hoitavat hommat. Parikymppisille opiskelijoille joutilaisuuteen tai tekemättömyyteen heittäytyminen näyttää olevan vielä vaihtoehto. Havaitsen olevani melko aikuinen, vaikka höpsöttelenkin.

***

Kuinka kosketus on tärkeää. Hyväksyvä ja hyväätarkoittava. Täytyy hyväksyä itsensä kun joku koskee, häpeä katoaa, koska on hyväksyttynä. Ei ole väliä kuka koskee, kun kaikkien tarkoitus on hyvä. Kehollisuus ja kosketus on tervettä, se ruokkii sielua. Turvalliset puitteet ja luottamuksellisuus ovat kuitenkin tärkeitä, muuten kosketus voi hajottaa.

***

Kaipaan trashestetiikkaa elämään. Säröä, rosoa. Energian purkautumista. Syvyyttä, kurkistusta pinnan alle, täydellisyyden välttämistä. Ei tarvitse olla siistiä, täydellistä ja puhdasta, vaan myös kaaosta ja likaa, pyörremyrskyä. Mutta ei rikkomista ja tuhoamista.

Mitä se on vaatteiden ompelun kannalta? Tekisi mieli repiä kangasta, mutta se ei käytännössä johda toivottuun tulokseen, täytyy käyttää saksia. Repeämiä, reikiä, paikkoja, pitsiä, ryppyjä ja rutistuksia. Haluan kokeilla. Aino-mekko trash-versiona?

Tanssissa särö on energialla leikkimistä, erilaisia suhteita, kuvia, mutta ei välttämättä kuvia tosielämästä, vaan mahdollisista tilanteista, mahdollisista elämistä. Toisaalta liikettä todellisista tunteista, omassa todellisessa kehossa.

Metrossa näen mainoskuvia tanssitunneista. Balettikuvissa lapset ovat nättejä objekteja, opettelevat olemaan korrektisti. Sievistelevää. Menevämmässä kuvassa tyttö elää, riehaantuu, riemuitsee. Sitä arvostan tanssissa, ihmistä ja elämänmakua.

Tekee mieli tehdä jotain groteskia. Olla olematta siisti ja korrekti. Unohtaa muut.

Suomessa kaikki on niin siistiä.

 

Omaa aikaa, omia ajatuksia

Viime keväästä saakka mielessä on silloin tällöin häivähtänyt, että mulla ei ole nykyään yhtään syvällistä ajatusta päässä. Ja että jos joku (perheetön ihminen) tutuistuisi muhun nyt, se saattaisi ajatella, että tuo se vaan hoitaa lapsia, leipoo ja neuloo,  että olen varsinainen täti-ihminen.

Onhan se tietysti ihan totta, että tällä hetkellä minun elämäni koostuu pitkälti juurikin lastenhoidosta, ruoanlaitosta ja kotitöistä, ja omaksi virkistyksekseni lähinnä neulon. Mutta oma mielikuvani itsestäni on kyllä paljon muutakin. Tiedän olevani syvällisesti ajatteleva, huumorintajuinen ja monipuolinen ihminen. Olen aina viihtynyt hyvin kotona, mutta sen lisäksi olen nauttinut muiden ihmisten seurasta, keskusteluista, pohdinnoista, tanssista, kehollisuudesta, taiteesta, uusista ympäristöistä ja vaihtelusta. Oikeastaan nämä kaikki edellä mainitut puuttuvat mun tämän hetken arjesta.

On hassua, että asiat, joista nauttii – kuten lapset ja perhe – voivat myös imaista syövereihinsä liian tiiviisti. Ilman mitään masennusoireitakaan voin todeta, että osa minusta on tässä parin viime vuoden aikana ollut aikalailla unessa ja poissa käytöstä. En oikein enää käytä huumorintajuani usein, sillä se on melko vahvasti tilannesidonnaista ja toimintaan liittyvää. En ajattele enkä keskustele syvällisiä, sillä perusarjen pyörittäminen ei stimuloi sellaisia ajatuksia esiin. Olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, mutta samalla kertaa jotenkin vähän tyhjä. Olen olemassa enimmäkseen perhettäni varten, ja samalla kertaa he minua varten – ei tämä suinkaan mitenkään yksisuuntaista ole, tämä perhesymbioosi. Mutta osaanko minä itse olla olemassa enää itseäni varten?

Vastaus on, että en taida enää osata. Osaan kyllä ottaa omaa aikaa täällä kotona, roikkua netissä keskustelemassa toisten kotiäitien kanssa, blogata ja lukea toisten blogeja, istua sohvalle neulomaan tai suunnitella ompeluprojekteja. Mutta että osaisin sanoa mulla olis nyt tällainen meno jonka varta vasten suunnittelin, minäpä lähden kohta on nyt opettelun alla.

Ja minähän opettelen sen nyt! Sen, että suunnitelmallisesti pidän itsestäni kiinni ja myös toteutan ne asiat, jotka itsestäni kiinnipitämiseen kuuluvat. Harrastan liikuntaa, tapaan ihmisiä, tanssin, olen minä. Kukaan ei ole sitä tähänkään mennessä estänyt ja kaikkein vähiten Mies, mutta jotenkin olen silti itse uppoutunut olemaan pelkkä äiti. Olen edelleenkin äiti eikä se asia katoa mihinkään (ja mun kullannuppuset ovat tärkeintä mitä voi olla), mutta varmasti olen parempi ja tasapainosempi äiti, jos olen välillä – ja samalla! -. jotain muutakin.

Näitä ajatuksia on selvästi liikkeellä muillakin. Olen itse pyöritellyt tätä postausaihetta päässäni kesäkuusta saakka, mutta jotenkin en ole saanut tästäkään asiasta kunnolla kiinni. Olen nimittäin sellainen ihminen, joka tarvitsee rauhallista ja rajoittamatonta aikaa isoilta tuntuvien projektien käynnistämiseen, kuten vaikka tällaisen ajatustyötä vaativan postauksen kirjoittamiseen. Ja kun intoudun, pitäisi innostuksen aiheesta päästä kirjoittamaan heti eikä sitten kun lapset nukkuvat ja väsyttää liikaa. Sitten kun pääsen käyntiin jonkin asian kanssa, uppoudun siihen kunnolla ja inspiroidun tekemisen myötä. Kunhan vain pääsen liikkeelle. Ja sitä tämä tavallisen arkinen, mutta perusteiltaan – etenkin oman ajankäytön suhteen – ennakoimaton pikkulapsiperhe-elämä ei mahdollista ihan parhaalla tavalla.

Siksi onkin hienoa ja tarpeellista joskus poiketa arjesta. Huomasin tämän perhehäämatkallamme Lontoossa, kun uusi ympäristö kirvoitti ajatuksia vaikka mihin suuntaan, yhteiskunnallisesta näkökulmasta omaan identiteettiin ja parisuhteeseen. Miehellekin kommentoin, että kuinka usein me normiarjessa oikein keskustelemme näin monipuolisesti erilaisista asioista – ei koskaan! Itselleni oli terveellistä huomata, että osaan edelleen inspiroitua, innostua, syventyä ja pohdiskella kuten ennen, en vain saa siihen enää yllykettä niin usein. Noista syntyneistä ajatuksista olisin silloin halunnut blogatakin kaikenlaista, mutta en saanut tilaisuutta syventyä kirjoittamiseen ja niinhän se (jälleen kerran) taas jäi.

Tuntuu siltä, että ensimmäisen lapsen kohdalla tällaiset identiteettiajatukset eivät omalla kohdallani olleet näin pinnalla. Tokihan koko elämä muuttui, mutta otin sen innolla vastaan ja syvennyin uuteen rooliini elämässä. Tytön ollessa vuoden ikäinen sain tietää olevani uudelleen raskaana ja sitä seuraavan syksyn ajan halusin epätoivon vimmalla tehdä kaikkea omaa, kun se vauvavuoden jälkeen oli aiempaa helpompaa ja niin kauan kuin se vielä oli mahdollista. Ennen kuin olisin taas jälleen kerran Imettävä Äiti. Ja nyt kun olen ollut kotiäitinä jo yli kaksi vuotta tämä aihe on pinnalla enemmän kuin koskaan.

Lontoossa sain kymmenen päivän reissulla omaa aikaa jopa neljä kertaa! Miten helppoa oli lähteä käymään muutaman minuutin kävelymatkan päässä sijaitseviin paikkoihin, kuten kampaajalle, tanssitunnille tai elokuviin. Voi kun täällä kotonakin olisi noin paljon mielenkiintoista tekemistä lähietäisyydellä. Tälle kaksi vuotta kotiäitinä olleelle ammattitanssijalle kokemus oman alan tanssitunnista oli suorastaan mindblowing.

Yksi noista oman ajan tilaisuuksista oli treffit Miehen kanssa, kun Miehen sisko tarjoutui hoitamaan meidän lapsiamme yhden illan. Nämä olivat meidän ensimmäiset treffimme kahdestaan yli kahteen vuoteen! Tuntui todella ihmeelliseltä kävellä pikkutunneilla käsi kädessä Hampsteadin kaupunginosan kaduilla, istua elokuvissa kainalokkain ja jutella rauhassa ajatuksista ja tunnelmista. Tuntui, kuin olisin palannut takaisin jonnekin aiempaan minään, joka mielijohteesta muutti ulkomaille asumaan, tapasi ihmisiä ennakkoluulottomasti ja nautti kiireettömyydestä. Nyt kun tämä tuli viimein tehtyä ja tajusimme, kuinka hyvää tällainen kahdenkeskinen aika teki meille, toteutamme sen varmasti uudelleen.

Ja kun nyt olen saanut kokemuksia siitä, miten voin saada osia itsestäni takaisin aktiiviseen tietoisuuteen, aion todellakin alkaa pitämään itsestäni kiinni aiempaa paremmin. Oma aika saattaa nyt tarkoittaa pieniä hetkiä tai ei ihan juuri sitä mitä eniten toivoisin, mutta parempi se sauvakävelylenkkillä yksin käyminen on kuin vain möllöttää kotona ja unohtaa itseni. Tärkeintä tuntuu olevan tietoisuus siitä, että osaan todellakin edelleen olla se sama vanha minä, jos vain saan siihen tilaisuuksia.

Ja niitä täytyisi nyt sitten oppia järjestämään, ihan itse. Hui.

 

 

 

 

 

Energiapäivä

Tänään olin työväenopiston järjestämällä Energiapäivä -nimisellä kurssilla. Vetäjä toimii kehoterapeuttina ja perusajatuksena oli eri keinoin vapauttaa väsymystä, joka ei lähde pelkästään normaalisti lepäämällä. Ja kylläpä sitä väsymystä löytyikin! Oli ihanaa saada keskittyä itseen melkein koko päivä ja lepäillä rauhassa. Miten sitä unta riittikin niin?

Tietenkään kyse ei ollut pelkästään nukkumisesta. Aluksi laitoimme selkärangan liikkeeseen, jotta selkärangan energia pääsisi virtaamaan vapaammin. Huomasin tässä vaiheessa haisevani kummalliselta ja pintaan tuli nihkeä hiki. Taisivat kuona-aineet lähteä liikkeelle. Sen jälkeen kävimme makuulle peittoinemme ja ohjaaja ohjasi ilmeisesti erilaisia pieniä rentoutusharjoituksia. Näistä en kuitenkaan tiedä mitään, koska vajosin nopeasti rentouteen ja uneen. Unta riitti hyvin, jossain vaiheessa havahduin, virkistyin ja vaihdoin asentoa, mutta nukahdin sitten vielä uudelleen. Aikaa oli runsaasti eikä minnekään kiire. Nautin erityisesti alun keskittymisestä kehon suoritusvapaaseen liikkeeseen sekä vapaudesta vain levätä ilman velvollisuuksia. Ah.

Myöhemmin käsittelimme unettomuuteen auttavia akupisteitä hieroen ja painaen niitä sormilla. Raskaanaolevien piti varoa tiettyjä pisteitä, mutta monta sellaista oli, joita voin minäkin käsitellä. Teimme myös energiaa vapauttavaa kasvohierontaa itsellemme. Iltapäivän ohjelmaan oli tarjolla erilaisia vaihtoehtoja, joista itse olisin ollut kevyimmän kannalla, mutta valtaosa osallistujista toivoi voimakkaampia menetelmiä. Toteutettavaksi valikoitui lopulta David Bercellin kehittämät TRE (Trauma Release Excercises) -stressin purkuliikkeet, joissa rasitettiin jalkojen lihaksia ja lopuksi annettiin kehoon patoutuneen stressienergian purkautua jalkojen tärinän kautta. Menetelmä on kuulemma kehitetty sotaa kokeneiden ihmisten traumanpurkuun, mutta näin suuret traumat eivät ole tietenkään edellytyksenä, vaan kehosta voi purkaa kaikenlaista jumiutunutta energiaa, tietämättä edes sen kummemmin, mihin jumit mahdollisesti liittyvät. Lopuksi levättiin taas ja kyllähän sitä unta riitti jälleen.

Kokemus TRE -harjoitteista oli ihan hyvä, mutta ennakkoon suhtauduin vähän epäröiden, raskaudesta johtuen. Kysyin ohjaajalta ja hän vakuutti, että tämän pitäisi olla raskaana ihan turvallista. Minua ärsytti, kun jotkut muut osallistujat tuntuivat kysyessäni vilkuilevan minua vähän holhoavaan sävyyn, että ”ei sille vauvalle kuinkaan käy”. No en ollut siitä varsinaisesti huolissani, vaan mietin, haluanko antaa vauvalle tällaista kokemusta, jossa lantion alueen lihaksia (ennakkotiedon mukaan) jännitetään ja puristetaan. Tuollainen holhoava vilkuilu on turhauttavaa, sillä ei kuulu kenellekään muulle, millä tavalla haluan turvata vauvaani. No mutta, tuo nyt ei ollut vakavaa, huomasin vain oman ärsyyntymiseni. Joka tapauksessa harjoitteet eivät olleet niin raskaita kuin miltä ennakkoon kuulosti. Silti viimeisessä liikkeessä ihmettelin, miten vatsassani tuntuu möykky, ja hetken päästä tajusin, että kohtua supisteli. Hyvä siis tosiaan suhtautua varauksella voimakkaampiin kehollisiin harjoitteisiin. Tässä vaiheessa kivuttomat supistukset eivät kuitenkaan ole mitenkään haitaksi, kun ei niitä minulla usein edes ole. Kohtu muuten tuntui yllättävän ylhäällä, makuuasennossa ihan parin sormen verran navan alapuolella – tämä yllätti, sillä ajattelin sen olevan tässä vaiheessa vielä alempana. Ehkä supistus kohottaa kohtua tavallista ylemmäs?

Jo aamusta huomasin, kuinka paljon kaipaan aikaa ja paikkaa vapaalle, keholähtöiselle ja suorittamattomalle liikkeelle. Toki voisin järjestää itse itselleni aikaa ja tehdä juttuja kotona, ammattitaitoahan siihen on, mutta kaipaisin siihen myös muita ihmisiä ja kodin ulkopuolista aikaa ja tilaa. Harmi, kun tässä lähiympäristössämme ei oikein ole tarjolla toivomanlaisiani tunteja, enkä haluaisi matkustaa aina Helsinkiin asti tai ajaa autolla jonnekin päin Espoota, jonne minulla ei ole mitään muuta asiaa. Täytyy tutkailla, löytäisinkö jotain mahdollisuuksia jostain. Kevätpuolelle en uskalla kovin paljoa harrastuksia enää varata, kun vatsa alkaa olla suuri ja vauvan tultua ei hetkeen ole aikaa, jaksamista eikä varmastikaan kehollisesti edes viisasta harrastella kauheasti. Jotain omaa tekisi kuitenkin kovasti mieli. Mietitään mietitään.

Nyt ramasee mukavasti, joten nukkumaan. Huomenna pääsen vielä toiselle virkistyskurssille, jei!