Aamulla

Herään kuudelta lasten unilevottomuuden ääniin enkä osaa enää  nukahtaa. Huolet mylläävät mielessä. Vain kuuden tunnin unet, mutta kuitenkin yhtämittaisena jaksona, se on jo hyvin. Makoilen peiton alla, josko vielä vaikka nukahtaisin.

Lapsi herää toisessa huoneessa. Hiivin hänen luokseen, varjellen muiden unta. Silittelen pientä pellavapäätä, mutta uni ei tule enää hänellekään. Kuin yhteisestä sopimuksesta kuiskimme hiljaa pimeässä, etteivät muut heräisi.

Kannan lapsen ja peiton alakertaan sohvalle. Makoilemme halaillen hiljaa peiton alla, pimeässä huoneessa, kumpikin hereillä, mutta yhdessä ”nukkumassa”. Lapsi on pehmeä, lämmin ja unentuoksuinen, minä unenpöpperöinen, mutta onnellinen.

Kaikki on hyvin tässä ja nyt. Onni on juuri tässä.