Aamulla

Herään kuudelta lasten unilevottomuuden ääniin enkä osaa enää  nukahtaa. Huolet mylläävät mielessä. Vain kuuden tunnin unet, mutta kuitenkin yhtämittaisena jaksona, se on jo hyvin. Makoilen peiton alla, josko vielä vaikka nukahtaisin.

Lapsi herää toisessa huoneessa. Hiivin hänen luokseen, varjellen muiden unta. Silittelen pientä pellavapäätä, mutta uni ei tule enää hänellekään. Kuin yhteisestä sopimuksesta kuiskimme hiljaa pimeässä, etteivät muut heräisi.

Kannan lapsen ja peiton alakertaan sohvalle. Makoilemme halaillen hiljaa peiton alla, pimeässä huoneessa, kumpikin hereillä, mutta yhdessä ”nukkumassa”. Lapsi on pehmeä, lämmin ja unentuoksuinen, minä unenpöpperöinen, mutta onnellinen.

Kaikki on hyvin tässä ja nyt. Onni on juuri tässä.

Ilmaa

Mietin tänään puolitoistavuotiaan poikani untuvaista päätä nuuhkiessani, miltä rakkaus omiin lapsiin tuntuu. Sana rakkaus tuntui yhtäkkiä jotenkin liian etäiseltä ja abstraktilta. Se jäi jotenkin vajaaksi.

Lapset ovat ilmaa, jota hengitän, tuli mieleeni.

Niin. Nyt kun lapset ovat tässä, olemassa, ilman heitä ei olisi mitään. Ei olisi ilmaa.

Välillä on tärkeää tuulettaa kun ilma uhkaa käydä tunkkaiseksi ja happi on vähissä. Mutta lapset ovat perustilani. Olla heidän kanssaan, hengittää heitä sydämelläni. He ovat osa minua. Kriittinen, elintärkeä osa.

Otan lapsen syliini ja halaan. Menen sitten pois, tekemään omia juttujani, tuulettumaan. Voidaksesi tulla jälleen takaisin hengittämään rakkaitani, kaikkiin soluihini.

 

 

 

 

Tosirakkautta

Välillä lasten kanssa on todella raskasta. Tämän vuoden aikana valitettavan usein.

Mutta sitten noita pimpuloita katsoo ja näkee heidät juuri sellaisina kuin he ovat – uskomattoman hienoina mini-ihmisinä, rakkauden lähettiläinä, täydellisinä pakkauksina. Sydämen täyttää niin suuri rakkaus ja hellyys, ettei sellaista olisi koskaan uskonut tuntevansa.

Tosirakkautta, Made for Life.

Rakkaat palleroiset