post

Sooloa tummissa tunnelmissa

Olen valmistamassa soolotanssiteosta, jonka aiheena on vanhemmuuden kokemukset. Tuttu aihe, läheltä itseä, omasta arjesta, mutta haastattelen aiheesta myös muita eri-ikäisiä vanhempia.

Työskentelylle löytyy aika vähän aikaa, joten ensi-ilta on suunnitelmissa vasta kesäkuulle. Hiljaa hyvä tulee, toivon.

Tähän mennessä olen ehtinyt keskittyä vasta lähinnä tuotannollisiin tehtäviin. Aiheen sekä toteutuksen pohdinta on ollut uinumassa, alitajunnassa. Olen tehnyt apurahahakemuksia, sopinut yhteistyökuvioita ja hahmotellut käytännön asioita.

Vähän aikaa sitten pääsin viimein pitämään soolotyöskentelyn ensimmäiset kunnolliset saliharjoitukset. Viisi tuntia omaa aikaa yksin tunnelmallisessa tanssisalissa – luksusta. Ajattelin ottaa kevyesti, ja niin teinkin. Joogasin, oleilin, rauhoituin, keskityin, avasin kehoani fyysiselle työskentelylle pitkästä aikaa. Lähestyin muutamia sooloa varten suunnittelemiani laulu- ja liiketeemoja.

Ja sitten, ihan vahingossa, tipahdin hyvin syviin vesiin.

Googlasin erään tutun lastenlaulun sanoja. Tiedättehän, mitenkäs ne laulun muut säkeistöt nyt menivätkään, en taida edes tietää ensimmäistä säkeistöä enempää. Tuutulaulu. Löysin lisää säkeistöjä lauluun. Löysin laulun historiaa ja tulkintaa.

Laulu on peräisin keskiajalta. Eikä se kaikilta osiltaan ole ihan tavallinen tuutulaulu.

Siinä lauletaan lasta kuoleman uneen.

Tämä tulkinta iski tajuntaani lekan tavoin. Tai voisin sanoa, että sydämeeni, suoraan ja kovaa. Itkin sydämeni pohjasta.

En edes halua kertoa laulun nimeä, sillä joka ikinen teistä tuntee sen. En halua pilata sitä keneltäkään vanhemmalta, joka mahdollisesti laulaa sitä lapselleen.

En ole koskaan menettänyt lasta, sikiötä tai edes alkiota. Mutta pelkkä ajatus oman lapsen menettämisestä tuntui ihmeellisen syvällä, näin konkreettisen asian kuin laulamisen äärellä. Että joutuisi laulamaan lapselleen, joka on kuolemassa laulamisen aikana. Ei tällaista ajatusta voi kestää.

Soolon aiheena on tosiaan vanhemmuuden kokemukset. Ja valitettavasti moni vanhempi on joutunut kokemaan lapsensa menettämisen, oli se sitten keskenmenon, abortin, kohtukuoleman tai minkä tahansa ikäisen syntyneen lapsen menetys. Erityisesti ikäihmisissä, jotka ovat tämän soolon yksi kohdeyleisö ja haastattelujen kohde, on varmasti monia, joille lapsen menettäminen on ollut todellisuutta. Ja tuosta tuutulaulusta voi ymmärtää, että vielä kauemmin sitten kuin nykyvanhusten elinaikana, keskiajalla, se oli täysin arkipäivää.

Siispä lapsen menettämisen tematiikka on väistämättä tulossa mukaan osaksi sooloani. Se on se pahin vanhemmuuden kokemus, mitä kukaan vanhempi voi joutua kokemaan.

Siksi minun täytyy nyt laulaa tuota laulua uudestaan ja uudestaan ja päästä yli siitä, että uuden tulkinnan myötä laulu itkettää minua yhä uudelleen ja uudelleen. Itkeä se loppuun niin, että voin esittää soolon, jonka sisältöön kuuluu myös lapsesta luopumisen tematiikka, niin että omat tunteeni ovat sivuseikka ja tila avautuu katsojien tunteille. Ajattelen, että esiintyessä minä itse en ole tärkeä, vaan se, mitä voin tarjota katsojille.

Siispä luvassa on paljon laulamista ja paljon itkemistä.

Mutta onneksi on paljon muutakin. Onhan tämä vanhemmuus kuitenkin ennen kaikkea täynnä iloa ja onnea.

 

Kuonaa

Ajatukset ovat jumissa. Monta päivää ja viikkoa ne kiertävät kehää riitelemässä, puolustautumassa, loukkaantumassa. Joku kaatoi roskansa päähäni ja nyt ne ovat siellä, saastuttamassa ja likaamassa. Niistä ei pääse millään eroon. Siksi kauniille, innostaville, toivoa tuottaville ajatuksille ei ole tilaa. Ja minä olen vihainen, niin todella vihainen. Pitäkää kuonanne, minä haluan liljoja, pajunkissoja ja lämpimiä sylejä!!!

Joku päivä vielä keksin, miten saan toisten kaatopaikan pois sisältäni. Sitten on taas tilaa levähtää, ja lopulta antaa surun tulvia. Joskus sen jälkeen voi jälleen koittaa kevät. Sitä odotan.

 

Suru tanssii

Miten tanssia, kun on täynnä uupumusta ja surua?

Tanssi tulee sisältä ja tanssii itse itsensä. Suru tanssii. Se tunkee käsivarsiin ja alkaa liikuttaa niitä, liikuttaa sydäntä ja rintakehää, puristaa kyyneleet silmistä ja suruvalituksen jostain syvältä, itsen syövereistä. Se ojentaa sormet kurkottamaan, tavoittelemaan, kääntää ne puristamaan, halaamaan, koskettamaan. Se kouristaa joka paikasta, tiristää pinnan alla muhivan pahan olon joksikin konkreettiseksi, liikkeeksi, kyyneliksi. Se puhdistaa, mutta myös verottaa. Uuvuttaa ja tyhjentää.

Tanssin isälleni hautajaisten muistotilaisuudessa. En esiintynyt, tanssin vain, isälle. Hautajaisvieraat todistivat tilannetta, mutta se oli isän ja minun välinen juttu, rukous poismenneelle. Älä jätä, tanssi sanoi. Älä mene pois ja jätä yksin. Ole tässä ja nyt, minun kanssani. Tanssitaan yhdessä, sydämet toisiinsa kietoutuneina. Minun sydämeni sykkii nyt sinunkin puolestasi, kun omasi ei jaksanut. Ole minussa, eletään vielä yhdessä.

Tänään tanssin isän kanssa taas pitkästä aikaa. Sydämestä purkautuu jotain, mikä ei ehkä enää koskaan jätä rauhaan. Sattuu ja puhdistaa samanaikaisesti.

Arvo Pärt antaa tanssille tilan. Kuuntele.

 

***

Liitin Luovimista -blogin Blogloviniin. Follow my blog with Bloglovin

Maa työntää kiviä

Jotkut asiat tuntuvat raskailta.

Että on hetkittäin niin väsynyt ja uupunut, etteivät voimat riitä omien lasten kanssa olemiseen.

Että huutaa turhista pienille lapsilleen, koska ei jaksa.

Että ei saa olla rauhassa, vaikka todella tarvitsisi sitä.

Ettei saa edes surra rauhassa.

Että toisten tarpeet menevät jatkuvasti omien edelle.

***

Jotkut asiat ovat ihan liian kipeitä ajateltaviksi.

Että isää ei enää ole.

Että isä makasi letkuissa ja korvat alkoivat jo sinertää, iho oli viilentynyt.

Että kävelin ulos sairaalasta, maailmaan ilman isää.

Että isä makasi arkussa ja nyt ei sitä vähääkään enää ole. Tuhkattu.

Että isä on kuollut.

***

Todellisuus ei tunnu todelta. Mikä osa tästä on valhetta?

Sekö, että isä ei enää kävele pohjoisilla kaduilla, istu tuoleissa, mittaile puutarhahuonekaluja?

Sekö, ettei hän enää vastaa puhelimeen jos soitan?

Sekö oli valhetta, että isä oli vahva, eläväinen, vienosti hymyilevä, vielä muutama kuukausi sitten?

Muunlaiseksi ei koskaan ehtinyt.

En ymmärrä.

***

Muistoissa isä on aina vain kävelemässä, edelläni. Niin vahvasti, että teho-osastolle kulkiessa melkein näin hänet, selkä minuun päin kulkemassa, vakosamettihousuissaan. Tai silmät sulkiessani hän istuu yhä kotonaan kirja kädessä, lasit nenällään.

Eikä näitä asioita enää oikeasti ole.

En todellakaan ymmärrä.

***

Joskus usko elämän kantavaan voimaan horjuu. Kaikki lipsuu käsistä, maa vajoaa jalkojen alta, aika muuttuu.

Maa joka työntää kiviä alle

Runossa sen voi tavoittaa. Kun kallio ei ole enää kallio, vakaa ei ole enää vakaa.

Ystävä lähetti tämän runon lohdutukseksi. Se kolahti.

 

”Ne kaikki putosivat sylistäni,

puutarha, talo, äänet, huoneet,

lapsi: pääskynen ja kala kädessään,

putosivat maahan

joka kivet työnsi.

 

Olen tyhjä huone,

ilmansuunnat ympärillä,

kivet ilman jalkoja,

istuvat kivet, opetetut.

Mutta kädelläni

kohoaa kaikki mitä rakastin,

piha, ruusut, saviruukkutalo,

täydellinen,

talo niin kuin kota, hiljaiset siemenet,

kuolema ja liike kudoksessaan,

 

pieni kaivo, pieni koira, näkymätön kaulanauha.

Pieni huone, pienet luukut, pienet vilkkaat nauhakengät,

sydäntä ja juoksemista varten.

Kengät kammiosta eteiseen

juoksevat ja vereen rakentavat

lapsensormin kivilaiturin

kivisiä soutajia varten.

 

Unet niin kuin kivet

syvyydessä,

luetut, omistetut kuolemalle.

Ja luukuista, korvista

viritetyt linnut leijailevat

naurua nokassaan,

mozartin pisaroita

zart zart

 

(Eeva-Liisa Manner: Kontrapunkti, kokoelmasta Tämä matka, 1956)

 

Suloista ja katkeraa

Kolmisen viikkoa sitten pieni poika täytti yksi vuotta. Pientä poikaa juhlittiin, ihmeteltiin pientä suurta miestä, joka virnistelee, remuaa ja käkättää.

Saman päivän iltana tuli puhelu. Pienen pojan ukki on saanut sydänkohtauksen.

Minun isäni.

***

Heikottava olo, tutkimuksia, sydänkohtaus, sydänpysähdys, elvytys, ohitusleikkaus, teho-osasto ja kriittinen tila.

Huonoa ennustetta, toivonkipinöitä, romahduksia, lento pohjoiseen itku kurkussa ja pieni poika sylissä.

Isän vierellä, toivossa eläen.

Ja sitten isä kuoli.

***

Tänään matkustetaan viimeistä kertaa isän luo. Hautajaisia vietetään lauantaina.

Joskus elämä tuntuu painajaiselta.

 

Isän sylissä

Kuvassa minä isän sylissä alle 3-vuotiaana