post

Esitystä katsomassa – Merenneito Annabel ja surullinen Marjatta

Kävin reilu viikko sitten pitkästä aikaa katsomassa tanssiesitystä. Edellinen kerta oli heinäkuun lopussa Täydenkuun Tanssit -festivaalilla Pyhäjärvellä, mökkikuntamme naapurissa. Sitä edellistä kertaa en edes muista. Kotiäitivuosien aikana olen todellakin saanut etäisyyttä omaan tuttuun alakulttuuriini, tanssitaiteeseen.

Kiinnostukseni tällä kertaa herättänyt esitys oli nimeltään Merenneito Annabel ja surullinen Marjatta (työryhmä Paula Salminen-Anna Cadia-Satu Herrala, esityspaikkana Zodiak – uuden tanssin keskus Helsingin Kaapelitehtaalla). Esitys pohjautui tälle: neljän lapsen esityksiä oli tallennettu videolle, videoita näytettiin näyttämöllä ja aikuiset tekivät samat asiat mahdollisimman samankaltaisesti kuin lapset videolla. Tulkitsen itse, että loppupuolella esitystä aikuisten esitykset olivat vapaampia tulkintoja lasten maailmasta tai heidänomasta sisäisestä lapsestaan.

Esitys oli todella riemastuttava, mutta samalla myös herkistävä ja ajatuksia herättävä. Hieno peili sekä lasten että aikuisten maailmasta ja olemuksesta.

Ensimmäiseksi ihastusta ja naurunremakkaa herätti lasten vilpitön olemus ja energia. Olemme Miehen kanssa usein miettineet, että mitä jos sitä yhtäkkiä alkaisikin käyttäytyä julkisissa tilanteissa kuin lapset. Itsekästä, röyhkeää ja suureellista käytöstä, häpeilemättömyyttä. Valtavaa itseluottamusta. Minä-minä-minä-minä!!! Tässä esityksessä lasten suureellisuus pääsi korostetusti esille, kun aikuiset ihmiset toistivat lasten toimintaa sellaisenaan. Miten absurdia, hämmentävää ja ennalta-arvaamatonta! Mieleen tuli myös kuvia aikuisista, jotka syystä tai toisesta käyttäytyvät lasten tavoin.

Lasten toiminta aikuisen kehoilla toteutettuna – ja toki myös lapsivideoilla – näyttäytyi spontaanina, yllätyksellisenä, absurdina ja anarkistisena. Esityksen lopussa olikin aikuisten hieno tulkinta lasten maailmasta: punkbändiversio erään lapsen omakeksimästä laulusta.

Teille, jotka ette tätä esitystä ole nähneet – jotain osviittaa esityksen hengestä käsiohjelmaan valikoidun Key words in English -listauksen kautta. Kakka ja pumppu; Merenneito; Merirosvo; Siskoni saa lapsen ja minua hävettää; Minua ei voi olla enempää; Mä osaan balettia; Valokeiju; Mä säihkytän tän maan; Säihkyy hohtaa pimeyden kohtaa; Ystävästä mä voimaa saan. 😀

Esityksessä oli myös hienovaraisempia ja syvällisiä tasoja. Eräässä kohtauksessa nainen, joka esityksen aikana oli toteuttanut lapsiryhmän vanhimman tytön roolia, toi näyttämölle videokameran, asetti sen kuvaamaan itseään ja alkoi tanssia, livevideokuvan heijastuessa taustakankaalle. Pääsimme seuraamaan intiimiin tuntuista, herkkää ja vilpitöntä hetkeä. Miten kaunista, kun aikuinen nainen tanssii sensuellisti lapsen energialla, häpeilemättä itseään, subjektina, itsensä kokoisena. Katseen kohteena olemisen vaikutus loisti poissaolollaan, nainen oli avoimesti sensuelli, avoimesti kehollinen ja omaa olemistaan kokeva. Ei kenenkään objekti, hyväksyntää kaipaava tai anteeksipyytävä, vaan rehellisesti hän, tässä ja nyt. Mietin, kuinka harvinaista tuollainen oleminen on nykynaiselle, ilman kenenkään muun kateutta, kaunaa tai halua alistaa ja piilottaa naista häpeän alle. Kaunista.

Samasta kohtauksesta nousi mieleen, että lapsen seksuaalisuus ja sensuellisuus on suuri tabu yhteiskunnassamme. Lapsen ikään kuin kuuluu olla kehollinen vain viattomalla, riehakkaalla tai hassulla tavalla, mutta ei sensuellisti. Tämä kai on yksi kipeimmistä haasteista vanhemmalle – nähdä lapsen kasvava seksuaalisuus ja siinä samalla omat seksuaalisuuteen ja aikuisuuteen liittyvät kipupisteensä. Oma häpeä kehollisuudesta nousee helposti esiin ja heijastuu viattomaan peilipintaan, niin että lapsikin alkaa havaita, että on jotain hävettävää ja peiteltävää. Näin itse tulkitsen, mutta omat lapseni ovat vielä sen verran pieniä, että nähtäväksi jää miten itse tämän aiheen jonkin ajan päästä koen.

Viime aikoina olen suhtautunut esitysten katsomiseen uudella lailla. Asetan itselleni kysymyksen: Miltä minusta tuntuu katsoa tätä esitystä? Siirrän ajatukseni esitysten käytännön toteutuksen ja muiden ammattiin liittyvien näkökulmien sijaan omaan kokemukseeni. Miltä minusta tuntuu? Tämä kysymys sisältää oleellisen, miksi yleensäkään käydä katsomassa taide-esityksiä.

Tämä nimenomainen esitys rentoutti, ilahdutti, riemastutti, herätti ajatuksia, liikutti. Itse asiassa koin tämän esityksen harvinaisen voimakkaasti, koko esityksen kestoon ei mahtunut välinpitämättömyyden hetkiä. Tietysti aihepiiri oli hyvin lähellä omaa elämääni, mutta vaikka näin ei olisi, esitys onnistui mielestäni tavoittamaan jotain tärkeää, ihmisyydelle olennaista. Viattomuuden hetkiä. Sitä aikaa, kun jokainen on vilpittömästi se kuka on.

Mietin, että mitä jos alkaisin silloin tällöin videoida lasteni esityksiä. Ihan pyynnöstä – haluaisitko esiintyä kameralle. Omaan perhekäyttöön, tallenteiksi lapsen mielikuvituksen ja kokemusmaailman muotoutumisesta ja muuttumisesta. Lapsia kuvataan nykyään koko ajan, mutta tämä olisi lasten tilaisuus päättää itse, mitä he videolle haluaisivat. Nytkin Tyttöä kiinnosti kovasti, mitä lapset olivat tehneet omissa esityksissään, kun kerroin minkälaista esitystä olin ollut katsomassa. Hyppivätkö ne?

Samoin aloin miettimään omien lasteni kulttuurikasvatusta. Voisimmeko jo nyt käydä katsomassa joitain esityksiä? Löytäisinkö välillä herkälle esikoiselleni sopivia esityksiä, että hänkin saisi kokea erilaisia taidekokemuksia?

Tämä esitys oli minulle hyvä kokemus. Kiitos siitä.

 

 

 

 

 

”Kukaan ei tarvitse minua tänään”

Hei. Pitkä tauko takana.

Olen ollut väsynyt. Todella väsynyt. Vasta tämän viikon maanantaina tajusin kunnolla, kuinka väsynyt olen, kun sain hyperventilaatiokohtauksen lapsia hoitaessa. Koska aina joku haluaa minusta jotain, koko ajan, yhtä aikaa, mahdottomia yhtälöitä, en riitä. Unen määrässä voisin skarpata ja mennä aikaisemmin nukkumaan, mutta se ei ole nyt se varsinainen juttu.

Mikä se juttu sitten on? Oma identiteetti, jollain lailla (tästä on tullut kirjoitettua aikaisemminkin). Kun olen arjessa olemassa ennen kaikkea muita varten, kuka olen itse? Miten jaksan 24/7/52-arkea?

Mies on painanut töitä aamusta iltaan, maanantaista sunnuntaihin, viikosta toiseen, loppusyksystä saakka. Koulujen lomat (Mies on siis opettaja) ovat aina helpottaneet tilannetta ja tuoneet hengähdystauon, mutta kyllä me olemme kumpikin ihan todella väsyneitä tähän mennessä. Minulla arki on jatkunut päivästä viikosta toiseen ja Miehellä taas ei ole ollut omaa aikaa ollenkaan. Lopputuloksen omalta osaltani voi lukea tuosta toisesta kappaleesta.

Eilen olin todella pitkästä aikaa yksin katsomassa taide-esitystä. Teatteria, taiteilijan omassa kodissa, pienellä joukolla, tuttujen seurassa. Se tuntui. Todella vahvasti. Suolsin tätä tunnetta jälkeenpäin tuttujen mammojen kanssa käytyyn Facebook-keskusteluun ja taidanpa lainata oman osuuteni ihan suoraan tähän. Tuleepa ainakin autenttisesti alkuperäinen tunne 🙂

”No kuulkaapa OLIN ULKONA! Siis että ihan omissa iltamenoissa. Ja kaikenlaista alkoi päässä pyörimään. Ensinnäkin onpa jännää käydä ikään kuin vierailemassa omassa entisessä elämässä – ennen oli normaalia maleksia Kalliossa ja käydä katsomassa taide-esityksiä, suorastaan liian yleistä ja tylsää. Nyt olin ihan että ”meikä täällä ihan pokkana kadulla Kalliossa, ihan yksin, tajuutteko tyypit hei!” Ja ei pelkästään omassa entisessä elämässä vaan entisessä/edelleen nykyisessä _minussa_.

Ajaessa lauloin täysillä musiikin mukana ”nyt on poplaulajan vapaapäivä, kukaan ei tarvitse minua tänään” ym. ja mietin entistä, nykyistä, tulevaa. En haluaisi siihen entiseen, toisaalta nykyään osa siitä entisestä minusta on talviunilla, joskus myöhemmin taas elämä muuttuu ja mua ei tarvita koko ajan, alan elämään jotain välimuotoa näistä menneestä ja nykyisestä. Musta on ihan mahtavaa, miten voimakkaasti kaikki tuntuu nykyään kun menen jonnekin, oikeasti koen silloin jotain enkä vain kyynisesti mieti, että joo onhan näitä esityksiä tehty ennenkin ja aika kulunut ratkaisu jajaja…

Ja tosiaan käyn ikäänkuin vierailulla itsessäni, kun menen vanhoihin ympyröihin. Mulle oli ennen tavallista tehdä taide-esityksiä, tein sitä työkseni, nyt se maailma näyttäytyy erikoisena, arjesta poikkeavana, jossain määrin jopa tarpeettomana ja toisaalta taas hyvin tärkeänä ja syvänä. Autossa laulaessa tajusin, että kotielämässä en oikeastaan tee mitään TÄYSILLÄ vaan olen joko olemassa muita varten ja heidän ehdoillaan tai sitten chillaan, näpertelen. Käsitöiden parissa olen innoissani, mutta en voi rauhassa keskittyä siihenkään, koska joku voi tarvita mua enkä siksi niin osaakaan enää keskittyä. Mutta taidetta tehdessä, tanssiessa, täytyy olla täysillä, tuntea, kokea, antaa mennä, eikä sellaista ole mun elämässä nykyään. Se on työnä hemmetin rankkaa, koska kuka nyt aina jaksaa olla täysillä ja varsinkin käskystä ja tilauksesta. Mutta se on tosi täyttä ja syvää olemista joskus, tosi koskettavaa. Tänään esityksessä oli kyse rakastumisesta, ja sanottiin, että joskus sydän voi olla viallinen jo syntyessään, ja mulle tuli heti mieleen kuva pienestä 1,5 vrk ikäisestä pojastani vuosi sitten, sydänlääkärin tutkittavana, ettei vain sydämestä kuulunut sivuääni tarkoittaisi mitään ongelmia. Niin elävä kuva, en mä täällä perusarjessa pääse tuollaisiin tunnemuistoihin käsiksi, ja siksi tarvitaan taidetta maailmassa. Taide saa aikaan tällaista aivo- ja tunnemyrskyä, kosketusta johonkin itsessä, jota ei saa pyydystettyä kiinni.”

Tämmöisiä mietteitä. Miehen työputki alkaa kohta helpottaa ja sen myötä toivottavasti meidän kaikkien arkikin. Mutta tämän kotielämän jatkuessa edelleen en voi unohtaa itseäni siinä ohessa. Täytyy muistaa hengittää, kokea, elää täysillä. Muistaa kuka olen. Vielä täytyisi opetella miten se tapahtuu.