Kuonaa

Ajatukset ovat jumissa. Monta päivää ja viikkoa ne kiertävät kehää riitelemässä, puolustautumassa, loukkaantumassa. Joku kaatoi roskansa päähäni ja nyt ne ovat siellä, saastuttamassa ja likaamassa. Niistä ei pääse millään eroon. Siksi kauniille, innostaville, toivoa tuottaville ajatuksille ei ole tilaa. Ja minä olen vihainen, niin todella vihainen. Pitäkää kuonanne, minä haluan liljoja, pajunkissoja ja lämpimiä sylejä!!!

Joku päivä vielä keksin, miten saan toisten kaatopaikan pois sisältäni. Sitten on taas tilaa levähtää, ja lopulta antaa surun tulvia. Joskus sen jälkeen voi jälleen koittaa kevät. Sitä odotan.

 

Maa työntää kiviä

Jotkut asiat tuntuvat raskailta.

Että on hetkittäin niin väsynyt ja uupunut, etteivät voimat riitä omien lasten kanssa olemiseen.

Että huutaa turhista pienille lapsilleen, koska ei jaksa.

Että ei saa olla rauhassa, vaikka todella tarvitsisi sitä.

Ettei saa edes surra rauhassa.

Että toisten tarpeet menevät jatkuvasti omien edelle.

***

Jotkut asiat ovat ihan liian kipeitä ajateltaviksi.

Että isää ei enää ole.

Että isä makasi letkuissa ja korvat alkoivat jo sinertää, iho oli viilentynyt.

Että kävelin ulos sairaalasta, maailmaan ilman isää.

Että isä makasi arkussa ja nyt ei sitä vähääkään enää ole. Tuhkattu.

Että isä on kuollut.

***

Todellisuus ei tunnu todelta. Mikä osa tästä on valhetta?

Sekö, että isä ei enää kävele pohjoisilla kaduilla, istu tuoleissa, mittaile puutarhahuonekaluja?

Sekö, ettei hän enää vastaa puhelimeen jos soitan?

Sekö oli valhetta, että isä oli vahva, eläväinen, vienosti hymyilevä, vielä muutama kuukausi sitten?

Muunlaiseksi ei koskaan ehtinyt.

En ymmärrä.

***

Muistoissa isä on aina vain kävelemässä, edelläni. Niin vahvasti, että teho-osastolle kulkiessa melkein näin hänet, selkä minuun päin kulkemassa, vakosamettihousuissaan. Tai silmät sulkiessani hän istuu yhä kotonaan kirja kädessä, lasit nenällään.

Eikä näitä asioita enää oikeasti ole.

En todellakaan ymmärrä.

***

Joskus usko elämän kantavaan voimaan horjuu. Kaikki lipsuu käsistä, maa vajoaa jalkojen alta, aika muuttuu.

Maa joka työntää kiviä alle

Runossa sen voi tavoittaa. Kun kallio ei ole enää kallio, vakaa ei ole enää vakaa.

Ystävä lähetti tämän runon lohdutukseksi. Se kolahti.

 

”Ne kaikki putosivat sylistäni,

puutarha, talo, äänet, huoneet,

lapsi: pääskynen ja kala kädessään,

putosivat maahan

joka kivet työnsi.

 

Olen tyhjä huone,

ilmansuunnat ympärillä,

kivet ilman jalkoja,

istuvat kivet, opetetut.

Mutta kädelläni

kohoaa kaikki mitä rakastin,

piha, ruusut, saviruukkutalo,

täydellinen,

talo niin kuin kota, hiljaiset siemenet,

kuolema ja liike kudoksessaan,

 

pieni kaivo, pieni koira, näkymätön kaulanauha.

Pieni huone, pienet luukut, pienet vilkkaat nauhakengät,

sydäntä ja juoksemista varten.

Kengät kammiosta eteiseen

juoksevat ja vereen rakentavat

lapsensormin kivilaiturin

kivisiä soutajia varten.

 

Unet niin kuin kivet

syvyydessä,

luetut, omistetut kuolemalle.

Ja luukuista, korvista

viritetyt linnut leijailevat

naurua nokassaan,

mozartin pisaroita

zart zart

 

(Eeva-Liisa Manner: Kontrapunkti, kokoelmasta Tämä matka, 1956)

 

”Kukaan ei tarvitse minua tänään”

Hei. Pitkä tauko takana.

Olen ollut väsynyt. Todella väsynyt. Vasta tämän viikon maanantaina tajusin kunnolla, kuinka väsynyt olen, kun sain hyperventilaatiokohtauksen lapsia hoitaessa. Koska aina joku haluaa minusta jotain, koko ajan, yhtä aikaa, mahdottomia yhtälöitä, en riitä. Unen määrässä voisin skarpata ja mennä aikaisemmin nukkumaan, mutta se ei ole nyt se varsinainen juttu.

Mikä se juttu sitten on? Oma identiteetti, jollain lailla (tästä on tullut kirjoitettua aikaisemminkin). Kun olen arjessa olemassa ennen kaikkea muita varten, kuka olen itse? Miten jaksan 24/7/52-arkea?

Mies on painanut töitä aamusta iltaan, maanantaista sunnuntaihin, viikosta toiseen, loppusyksystä saakka. Koulujen lomat (Mies on siis opettaja) ovat aina helpottaneet tilannetta ja tuoneet hengähdystauon, mutta kyllä me olemme kumpikin ihan todella väsyneitä tähän mennessä. Minulla arki on jatkunut päivästä viikosta toiseen ja Miehellä taas ei ole ollut omaa aikaa ollenkaan. Lopputuloksen omalta osaltani voi lukea tuosta toisesta kappaleesta.

Eilen olin todella pitkästä aikaa yksin katsomassa taide-esitystä. Teatteria, taiteilijan omassa kodissa, pienellä joukolla, tuttujen seurassa. Se tuntui. Todella vahvasti. Suolsin tätä tunnetta jälkeenpäin tuttujen mammojen kanssa käytyyn Facebook-keskusteluun ja taidanpa lainata oman osuuteni ihan suoraan tähän. Tuleepa ainakin autenttisesti alkuperäinen tunne 🙂

”No kuulkaapa OLIN ULKONA! Siis että ihan omissa iltamenoissa. Ja kaikenlaista alkoi päässä pyörimään. Ensinnäkin onpa jännää käydä ikään kuin vierailemassa omassa entisessä elämässä – ennen oli normaalia maleksia Kalliossa ja käydä katsomassa taide-esityksiä, suorastaan liian yleistä ja tylsää. Nyt olin ihan että ”meikä täällä ihan pokkana kadulla Kalliossa, ihan yksin, tajuutteko tyypit hei!” Ja ei pelkästään omassa entisessä elämässä vaan entisessä/edelleen nykyisessä _minussa_.

Ajaessa lauloin täysillä musiikin mukana ”nyt on poplaulajan vapaapäivä, kukaan ei tarvitse minua tänään” ym. ja mietin entistä, nykyistä, tulevaa. En haluaisi siihen entiseen, toisaalta nykyään osa siitä entisestä minusta on talviunilla, joskus myöhemmin taas elämä muuttuu ja mua ei tarvita koko ajan, alan elämään jotain välimuotoa näistä menneestä ja nykyisestä. Musta on ihan mahtavaa, miten voimakkaasti kaikki tuntuu nykyään kun menen jonnekin, oikeasti koen silloin jotain enkä vain kyynisesti mieti, että joo onhan näitä esityksiä tehty ennenkin ja aika kulunut ratkaisu jajaja…

Ja tosiaan käyn ikäänkuin vierailulla itsessäni, kun menen vanhoihin ympyröihin. Mulle oli ennen tavallista tehdä taide-esityksiä, tein sitä työkseni, nyt se maailma näyttäytyy erikoisena, arjesta poikkeavana, jossain määrin jopa tarpeettomana ja toisaalta taas hyvin tärkeänä ja syvänä. Autossa laulaessa tajusin, että kotielämässä en oikeastaan tee mitään TÄYSILLÄ vaan olen joko olemassa muita varten ja heidän ehdoillaan tai sitten chillaan, näpertelen. Käsitöiden parissa olen innoissani, mutta en voi rauhassa keskittyä siihenkään, koska joku voi tarvita mua enkä siksi niin osaakaan enää keskittyä. Mutta taidetta tehdessä, tanssiessa, täytyy olla täysillä, tuntea, kokea, antaa mennä, eikä sellaista ole mun elämässä nykyään. Se on työnä hemmetin rankkaa, koska kuka nyt aina jaksaa olla täysillä ja varsinkin käskystä ja tilauksesta. Mutta se on tosi täyttä ja syvää olemista joskus, tosi koskettavaa. Tänään esityksessä oli kyse rakastumisesta, ja sanottiin, että joskus sydän voi olla viallinen jo syntyessään, ja mulle tuli heti mieleen kuva pienestä 1,5 vrk ikäisestä pojastani vuosi sitten, sydänlääkärin tutkittavana, ettei vain sydämestä kuulunut sivuääni tarkoittaisi mitään ongelmia. Niin elävä kuva, en mä täällä perusarjessa pääse tuollaisiin tunnemuistoihin käsiksi, ja siksi tarvitaan taidetta maailmassa. Taide saa aikaan tällaista aivo- ja tunnemyrskyä, kosketusta johonkin itsessä, jota ei saa pyydystettyä kiinni.”

Tämmöisiä mietteitä. Miehen työputki alkaa kohta helpottaa ja sen myötä toivottavasti meidän kaikkien arkikin. Mutta tämän kotielämän jatkuessa edelleen en voi unohtaa itseäni siinä ohessa. Täytyy muistaa hengittää, kokea, elää täysillä. Muistaa kuka olen. Vielä täytyisi opetella miten se tapahtuu.