post

Sooloa tummissa tunnelmissa

Olen valmistamassa soolotanssiteosta, jonka aiheena on vanhemmuuden kokemukset. Tuttu aihe, läheltä itseä, omasta arjesta, mutta haastattelen aiheesta myös muita eri-ikäisiä vanhempia.

Työskentelylle löytyy aika vähän aikaa, joten ensi-ilta on suunnitelmissa vasta kesäkuulle. Hiljaa hyvä tulee, toivon.

Tähän mennessä olen ehtinyt keskittyä vasta lähinnä tuotannollisiin tehtäviin. Aiheen sekä toteutuksen pohdinta on ollut uinumassa, alitajunnassa. Olen tehnyt apurahahakemuksia, sopinut yhteistyökuvioita ja hahmotellut käytännön asioita.

Vähän aikaa sitten pääsin viimein pitämään soolotyöskentelyn ensimmäiset kunnolliset saliharjoitukset. Viisi tuntia omaa aikaa yksin tunnelmallisessa tanssisalissa – luksusta. Ajattelin ottaa kevyesti, ja niin teinkin. Joogasin, oleilin, rauhoituin, keskityin, avasin kehoani fyysiselle työskentelylle pitkästä aikaa. Lähestyin muutamia sooloa varten suunnittelemiani laulu- ja liiketeemoja.

Ja sitten, ihan vahingossa, tipahdin hyvin syviin vesiin.

Googlasin erään tutun lastenlaulun sanoja. Tiedättehän, mitenkäs ne laulun muut säkeistöt nyt menivätkään, en taida edes tietää ensimmäistä säkeistöä enempää. Tuutulaulu. Löysin lisää säkeistöjä lauluun. Löysin laulun historiaa ja tulkintaa.

Laulu on peräisin keskiajalta. Eikä se kaikilta osiltaan ole ihan tavallinen tuutulaulu.

Siinä lauletaan lasta kuoleman uneen.

Tämä tulkinta iski tajuntaani lekan tavoin. Tai voisin sanoa, että sydämeeni, suoraan ja kovaa. Itkin sydämeni pohjasta.

En edes halua kertoa laulun nimeä, sillä joka ikinen teistä tuntee sen. En halua pilata sitä keneltäkään vanhemmalta, joka mahdollisesti laulaa sitä lapselleen.

En ole koskaan menettänyt lasta, sikiötä tai edes alkiota. Mutta pelkkä ajatus oman lapsen menettämisestä tuntui ihmeellisen syvällä, näin konkreettisen asian kuin laulamisen äärellä. Että joutuisi laulamaan lapselleen, joka on kuolemassa laulamisen aikana. Ei tällaista ajatusta voi kestää.

Soolon aiheena on tosiaan vanhemmuuden kokemukset. Ja valitettavasti moni vanhempi on joutunut kokemaan lapsensa menettämisen, oli se sitten keskenmenon, abortin, kohtukuoleman tai minkä tahansa ikäisen syntyneen lapsen menetys. Erityisesti ikäihmisissä, jotka ovat tämän soolon yksi kohdeyleisö ja haastattelujen kohde, on varmasti monia, joille lapsen menettäminen on ollut todellisuutta. Ja tuosta tuutulaulusta voi ymmärtää, että vielä kauemmin sitten kuin nykyvanhusten elinaikana, keskiajalla, se oli täysin arkipäivää.

Siispä lapsen menettämisen tematiikka on väistämättä tulossa mukaan osaksi sooloani. Se on se pahin vanhemmuuden kokemus, mitä kukaan vanhempi voi joutua kokemaan.

Siksi minun täytyy nyt laulaa tuota laulua uudestaan ja uudestaan ja päästä yli siitä, että uuden tulkinnan myötä laulu itkettää minua yhä uudelleen ja uudelleen. Itkeä se loppuun niin, että voin esittää soolon, jonka sisältöön kuuluu myös lapsesta luopumisen tematiikka, niin että omat tunteeni ovat sivuseikka ja tila avautuu katsojien tunteille. Ajattelen, että esiintyessä minä itse en ole tärkeä, vaan se, mitä voin tarjota katsojille.

Siispä luvassa on paljon laulamista ja paljon itkemistä.

Mutta onneksi on paljon muutakin. Onhan tämä vanhemmuus kuitenkin ennen kaikkea täynnä iloa ja onnea.

 

post

Esitystä katsomassa – Merenneito Annabel ja surullinen Marjatta

Kävin reilu viikko sitten pitkästä aikaa katsomassa tanssiesitystä. Edellinen kerta oli heinäkuun lopussa Täydenkuun Tanssit -festivaalilla Pyhäjärvellä, mökkikuntamme naapurissa. Sitä edellistä kertaa en edes muista. Kotiäitivuosien aikana olen todellakin saanut etäisyyttä omaan tuttuun alakulttuuriini, tanssitaiteeseen.

Kiinnostukseni tällä kertaa herättänyt esitys oli nimeltään Merenneito Annabel ja surullinen Marjatta (työryhmä Paula Salminen-Anna Cadia-Satu Herrala, esityspaikkana Zodiak – uuden tanssin keskus Helsingin Kaapelitehtaalla). Esitys pohjautui tälle: neljän lapsen esityksiä oli tallennettu videolle, videoita näytettiin näyttämöllä ja aikuiset tekivät samat asiat mahdollisimman samankaltaisesti kuin lapset videolla. Tulkitsen itse, että loppupuolella esitystä aikuisten esitykset olivat vapaampia tulkintoja lasten maailmasta tai heidänomasta sisäisestä lapsestaan.

Esitys oli todella riemastuttava, mutta samalla myös herkistävä ja ajatuksia herättävä. Hieno peili sekä lasten että aikuisten maailmasta ja olemuksesta.

Ensimmäiseksi ihastusta ja naurunremakkaa herätti lasten vilpitön olemus ja energia. Olemme Miehen kanssa usein miettineet, että mitä jos sitä yhtäkkiä alkaisikin käyttäytyä julkisissa tilanteissa kuin lapset. Itsekästä, röyhkeää ja suureellista käytöstä, häpeilemättömyyttä. Valtavaa itseluottamusta. Minä-minä-minä-minä!!! Tässä esityksessä lasten suureellisuus pääsi korostetusti esille, kun aikuiset ihmiset toistivat lasten toimintaa sellaisenaan. Miten absurdia, hämmentävää ja ennalta-arvaamatonta! Mieleen tuli myös kuvia aikuisista, jotka syystä tai toisesta käyttäytyvät lasten tavoin.

Lasten toiminta aikuisen kehoilla toteutettuna – ja toki myös lapsivideoilla – näyttäytyi spontaanina, yllätyksellisenä, absurdina ja anarkistisena. Esityksen lopussa olikin aikuisten hieno tulkinta lasten maailmasta: punkbändiversio erään lapsen omakeksimästä laulusta.

Teille, jotka ette tätä esitystä ole nähneet – jotain osviittaa esityksen hengestä käsiohjelmaan valikoidun Key words in English -listauksen kautta. Kakka ja pumppu; Merenneito; Merirosvo; Siskoni saa lapsen ja minua hävettää; Minua ei voi olla enempää; Mä osaan balettia; Valokeiju; Mä säihkytän tän maan; Säihkyy hohtaa pimeyden kohtaa; Ystävästä mä voimaa saan. 😀

Esityksessä oli myös hienovaraisempia ja syvällisiä tasoja. Eräässä kohtauksessa nainen, joka esityksen aikana oli toteuttanut lapsiryhmän vanhimman tytön roolia, toi näyttämölle videokameran, asetti sen kuvaamaan itseään ja alkoi tanssia, livevideokuvan heijastuessa taustakankaalle. Pääsimme seuraamaan intiimiin tuntuista, herkkää ja vilpitöntä hetkeä. Miten kaunista, kun aikuinen nainen tanssii sensuellisti lapsen energialla, häpeilemättä itseään, subjektina, itsensä kokoisena. Katseen kohteena olemisen vaikutus loisti poissaolollaan, nainen oli avoimesti sensuelli, avoimesti kehollinen ja omaa olemistaan kokeva. Ei kenenkään objekti, hyväksyntää kaipaava tai anteeksipyytävä, vaan rehellisesti hän, tässä ja nyt. Mietin, kuinka harvinaista tuollainen oleminen on nykynaiselle, ilman kenenkään muun kateutta, kaunaa tai halua alistaa ja piilottaa naista häpeän alle. Kaunista.

Samasta kohtauksesta nousi mieleen, että lapsen seksuaalisuus ja sensuellisuus on suuri tabu yhteiskunnassamme. Lapsen ikään kuin kuuluu olla kehollinen vain viattomalla, riehakkaalla tai hassulla tavalla, mutta ei sensuellisti. Tämä kai on yksi kipeimmistä haasteista vanhemmalle – nähdä lapsen kasvava seksuaalisuus ja siinä samalla omat seksuaalisuuteen ja aikuisuuteen liittyvät kipupisteensä. Oma häpeä kehollisuudesta nousee helposti esiin ja heijastuu viattomaan peilipintaan, niin että lapsikin alkaa havaita, että on jotain hävettävää ja peiteltävää. Näin itse tulkitsen, mutta omat lapseni ovat vielä sen verran pieniä, että nähtäväksi jää miten itse tämän aiheen jonkin ajan päästä koen.

Viime aikoina olen suhtautunut esitysten katsomiseen uudella lailla. Asetan itselleni kysymyksen: Miltä minusta tuntuu katsoa tätä esitystä? Siirrän ajatukseni esitysten käytännön toteutuksen ja muiden ammattiin liittyvien näkökulmien sijaan omaan kokemukseeni. Miltä minusta tuntuu? Tämä kysymys sisältää oleellisen, miksi yleensäkään käydä katsomassa taide-esityksiä.

Tämä nimenomainen esitys rentoutti, ilahdutti, riemastutti, herätti ajatuksia, liikutti. Itse asiassa koin tämän esityksen harvinaisen voimakkaasti, koko esityksen kestoon ei mahtunut välinpitämättömyyden hetkiä. Tietysti aihepiiri oli hyvin lähellä omaa elämääni, mutta vaikka näin ei olisi, esitys onnistui mielestäni tavoittamaan jotain tärkeää, ihmisyydelle olennaista. Viattomuuden hetkiä. Sitä aikaa, kun jokainen on vilpittömästi se kuka on.

Mietin, että mitä jos alkaisin silloin tällöin videoida lasteni esityksiä. Ihan pyynnöstä – haluaisitko esiintyä kameralle. Omaan perhekäyttöön, tallenteiksi lapsen mielikuvituksen ja kokemusmaailman muotoutumisesta ja muuttumisesta. Lapsia kuvataan nykyään koko ajan, mutta tämä olisi lasten tilaisuus päättää itse, mitä he videolle haluaisivat. Nytkin Tyttöä kiinnosti kovasti, mitä lapset olivat tehneet omissa esityksissään, kun kerroin minkälaista esitystä olin ollut katsomassa. Hyppivätkö ne?

Samoin aloin miettimään omien lasteni kulttuurikasvatusta. Voisimmeko jo nyt käydä katsomassa joitain esityksiä? Löytäisinkö välillä herkälle esikoiselleni sopivia esityksiä, että hänkin saisi kokea erilaisia taidekokemuksia?

Tämä esitys oli minulle hyvä kokemus. Kiitos siitä.

 

 

 

 

 

Ilmaa

Mietin tänään puolitoistavuotiaan poikani untuvaista päätä nuuhkiessani, miltä rakkaus omiin lapsiin tuntuu. Sana rakkaus tuntui yhtäkkiä jotenkin liian etäiseltä ja abstraktilta. Se jäi jotenkin vajaaksi.

Lapset ovat ilmaa, jota hengitän, tuli mieleeni.

Niin. Nyt kun lapset ovat tässä, olemassa, ilman heitä ei olisi mitään. Ei olisi ilmaa.

Välillä on tärkeää tuulettaa kun ilma uhkaa käydä tunkkaiseksi ja happi on vähissä. Mutta lapset ovat perustilani. Olla heidän kanssaan, hengittää heitä sydämelläni. He ovat osa minua. Kriittinen, elintärkeä osa.

Otan lapsen syliini ja halaan. Menen sitten pois, tekemään omia juttujani, tuulettumaan. Voidaksesi tulla jälleen takaisin hengittämään rakkaitani, kaikkiin soluihini.

 

 

 

 

post

Näkymätön kotiäiti

Tänä kesänä sain huomata melko konkreettisesti, miten vähän kotiäitejä arvostetaan yhteiskunnassamme. Tuntuu siltä, että kotiäiti on se, joka vain vaihtaa vaippoja ja laittaa ruokaa aamusta iltaan, eikä hänestä tarvitse ajatella mitään sen enempää.

Olin loppukesästä yhä vain väsynyt, mutta täynnä intoa uusista ideoista, joiden kautta pääsen takaisin töiden ja luovuuden pariin. Halusin kertoa ideoistani, saada palautetta ja verkostoitua. Kysellä vinkkejä, löytää yhteistyökumppaneita, puida ideoitani. Olla enemmän minä kuin pitkään aikaan.

Kävimme kyläilemässä, ja odotin hetkeä, jolloin voisin kertoa ideoistani. Kukaan ei kysynyt, mitä minulle kuuluu, useamman päivän aikana. Intoni laantui, jätin kertomatta. Ketään ei kiinnostanut.

Kävimme myös toisessa paikassa vierailulla. Jälleen olisin halunnut jutella omistakin jutuistani. Mutta vain mieheni työkuulumisia kyseltiin.

Totesin, että kotiäiti on näkymätön. Monet ihmiset näyttävät olettavan kysymättä, että kotiäidin kuulumiset tiedetään, koska ei kai hänelle voi muuta kuulua kuin vaipanvaihtoa ja ruoanlaittoa.

Mutta kotiäidilläkin on tunteet, persoona, ajatuksia ja mielipiteitä. Suunnitelmia, intohimoja ja haluja. Näkökulmia muustakin kuin vaippamerkeistä, muunkinlaisia persoonallisuuspiirteitä kuin lempeys ja kärsivällisyys. Mutta oletus näköjään on, että noilla asioilla ei ole väliä, kun on kyseessä kotiäiti.

Ei ihme, että kauan kotona oltua oma persoonallisuus alkaa haalistua näkyvistä ja minuus unohtua. Muiden ihmisten silmistä kun heijastuu vain Äiti.

Jatkossa pidän itse huolen siitä, että kun tapaan ihmisiä, katson heitä silmiin ja kysyn Mitä sinulle kuuluu? Varsinkin silloin, jos jo itse kuvittelen, ettei heille kuulu mitään erityistä.